Vuodenaikojen poetiikasta

Tässä blogissa on perehdytty kesän aikana ahkerasti kaupunkien poetiikkaan. Rivien välistä se tutkimusmatka on täältäkin luettavissa, vaikka juuri tuota sanaa ei koskaan taidettukaan käyttää. Kesän aikana koluttiin läpi muutamia kaupunkeja, katseltiin tuttuja vanhoja paikkoja uusin silmin, etsittiin uusia kadunkulmia ja kuljettiin uusien talojen ohi. Kesällä oli helppo pitää silmät ja korvat auki ja nähdä ja kuulla kaikkea sellaista mitä ei tavallisesti kuule. Silloin kaikki on tekstiä, kaikki on yhtä lämmintä ja raikasta kuin parhaassakin runossa, jos ei jotain vielä parempaa, liikettä ja eloa, ääniä ja valoa.

Ei sillä etteikö valoon, ääniin, liikkeeseen ja eloon pystyttäisi runoissakin (mihin runoissa ei kyettäisi, ainakin periaatteessa?). Hyvä runo voi olla vaikka kuin ilotulitus: runsas, värikäs, monimuotoinen ja monisanainen, pitkiä rivejä (runo on teksti, joka on jaettu riveihin, väittävät jotkut) ja ehkä taukoja ja pitkiä välejä sanojen keskellä, ilmauksia siellä täällä pitkin sivua. Sanat pitäisi valita erityisen huolellisesti, monesta eri rekisteristä, raikkaita ja monivärisiä ilmaisuja, väliin muutama huutomerkki. Tosin kesällä näin ilotulituksen useana iltana peräkkäin, ja jo toisella kerralla se alkoi tuntua suorastaan liioittelulta. Rahaa meni taivaalle joka ilta enemmän kuin olisi koskaan saattanut kuvitella. Ilotulituksen omaista runoa ihailisin ehkä pidempään kuin värillisiä valoja, mutta toki välillä olisi kaunis myös yksinkertainen, näennäisen vaivaton ja selkeä runo.

Runon ja kaupungin vastakkainasettelu on melko keinotekoinen ja sikäli ehkä turha. Kuitenkin se tuntuu mielekkäältä. Ei olisi ensimmäinen kerta eikä viimeinenkään ja siksi kyseessä onkin kovin pieni ja vaivaton teko, naurettava suorastaan. Poetiikka on liian iso sana eikä se mahdu mihinkään. Jos sen yrittää sijoittaa, se pakenee lopulta kuitenkin ja hihkaisee, että ehdinpäs ensin.

Mutta koska on vastoin kaikkia järjen vaatimuksia rinnastettu kesä ja kaupunki ja runo, on myös tiedostettava, että kesä päättyy ja tulee syksy, katseet painuvat maahan, ilma viilenee ja lehdet putoavat silmille, jos katsoo vahingossa ylös. Kaupunkien poetiikasta on pakko luopua.

Tilalle tulee sisätilojen poetiikka. Sisätilojen poetiikka on suljettuja ikkunoita ja kuvioita matossa. Se on kahvinkeittoa, tippuvia hanoja ja vesilätäköitä, kun katsoo kerrostalon ikkunasta alas kadulle. Se on sälekaihtimia – sälekaihtimet ovat joko kiinni tai ”auki”, eli aina vähintäänkin osittain kiinni, koska sellainen puolinaisuus kuuluu sälekaihtimien luonteeseen. Kokonaan auki ne ovat vain, jos ne nostaa ylös, jolloin ne menettävät merkityksensä, eivät ole enää näkyvissä. Sälekaihtimet kaihtavat aina jotain, osaa valosta, kokonaiskuvaa. Sälekaihtimet kaihtavat osaa maailmasta niin kuin runo kaihtaa todellisuutta, korostaen siitä joitain osia toisten kustannuksella. (Todellisuus on tässä ymmärrettävä hyvin laajana oliona, jonain sellaisena joka vain on olemassa, ja jota muun muassa kieli tai merkit yleensä yrittävät kuvata. Tietenkin todellisuutta voitaisiin pitää myös kielellisenä tai sosiaalisena konstruktiona, jonkinlaisena diskursiivisena rakennelmana, joka on olemassa vasta kun se luodaan kielessä tai jossain, mutta se on jo aivan toinen juttu, ja jotakinhan on hylättävä, jos aikoo pysyä asiassa.)

Koska sisällä ei kuitenkaan kuule läheskään yhtä moniäänisiä keskusteluja ja meteleitä kuin ulkona, on helpointa alkaa availla ja sulkea kirjoja. Kirjoissa pitää olla enimmäkseen runoja, sillä niitä todella tarvitaan. Mikä tahansa teksti toki käy, jos todellista moniäänisyyttä kaipaa, ja tarpeen vaatiessa mikä tahansa käy runosta. Kirjoja pyöritellään pöydällä, nostellaan välillä pois tieltä lattialle, sitten imuroidessa sängylle, tuskin koskaan hyllyyn, sillä se merkitsisi niiden siirtämistä pois katseen alta, työn alta. Jos aikaa riittää, luetaan kirjoista rivejä sieltä täältä. Sellaisesta runoudesta ehkä lisää myöhemmin.