Idean varastus (varastoon/varastaan, vastaan)

Idea on livetapahtuma, joka esitetään kahden tai useamman tietoisuuden dialogisesti kohdatessa.
Idea on livetapahtuma, joka järjestetään kahden tai useamman tietoisuuden dialogisesti kohdatessa.
Idea on kahden tai useamman tietoisuuden dialoginen kohtaaminen livenä.
Idea on livetapahtuma, jossa järjestyy kahden tai useamman tietoisuuden dialoginen kohtaus.
Idea on livetapahtuma, kahden tai useamman tietoisuuden dialogisen kohtaamisen järjestys.
Idea on livetapahtuma, jota järjestää kaksi tai useampaa tietoisuutta.
Idea on livetapahtuma, joka on meneillään kahden tai useamman tietoisuuden dialogisessa kohtaamisessa.
Idea on livetapahtuma, joka on meneillään kahden tai useamman tietoisuuden kohdatessa dialogisesti.
Idea on livetapahtuma, jossa kaksi tai useampaa dialogista kohtaa.
Idea on kahden tai useamman tietoisuuden välinen livetapahtuma, joka on menossa parhaillaan (parhaiten).
Idea on kilpailu joka näytetään livenä, dialogisina pelaajinaan kaksi tai useampaa tietoisuutta.
Idea on suorana esitettävä tapahtuma, jossa kilpailee kaksi tai useampaa tietoisuutta.
Idea on kahden tai useamman tietoisuuden välinen tapahtuma, joka esitetään suorana.
Idea on elävä, kahden tai useamman dialogisesti kohtaavan tietoisuuden välinen tapahtuma.
Idea on elossa, kahden tai useamman tietoisuuden välinen tapaturma.
(Mihail Bahtinin englanninnoksen väärinsuomennoksia, Problems of Dostoevsky’s Poetics 1984, trans. Caryl Emerson, p. 88)

Ajan kohtaista

”kaikki todelliset vaikutelmat ovat keskenään erilaisia – mikä selittää ettei elämää suoraan jäljentävä kuvaus voi olla todenmukainen – ja ero johtuu siitä että mitättömintäkin sanaamme jota olemme lausuneet ja vähäpätöisintäkin elettämme jonka olemme tehneet jossakin elämämme vaiheessa ympäröivät muut asiat ja niiden heijastukset, joilla ei loogisesti katsoen ole mitään tekemistä tuon sanamme tai eleemme kanssa, sillä älymme on erottanut ne toisistaan kun ei ole tarvinnut noita muita asioita omaan järkeilyynsä”

Marcel Proust: Jälleenlöydetty aika (suom. Annikki Suni)
(jonka ehdin kumma kyllä jo lukeakin… Huh.)

Samasta toistoon

Lueskelin taannoin Samuel Beckettin runoja, nyt kun niitä on suomeksi, englanniksi ja ranskaksi samoissa kansissa (Miten sanoa, suom. Caj Westerberg 2006). Kirja on monikielisyydessään kiinnostava, pystyisi rakentelemaan tekstejä palasista, poimimaan jotain vasemmalta, jotain oikealta ja näkemään ne rinnakkain, ei ensimmäisenä ja toisena vaan mieluiten kolmantena. Mutta olisiko sellainen lähestymistapa lukemiseen uskoa siihen, että onkin olemassa jokin aidoin ydin, johon itse asiassa siinä paperilla, kummankaan kielen muodostelmien pinnalla ei päästä? Että ne edustavat molemmat ”samaa”, niiden lisäksi on olemassa jotain muuttumatonta, johon ne molemmat palautuvat, ja yhdistelemällä voidaan kenties päästä lähemmäs? Tulkintaa, kyllä, mutta mistä? Ja olisiko näin lukiessaan osunut herttaisesti pieleen, vai onko se väistämätöntä ja oleellistakin? Ehkä jonkinlaista tasavertaisuutta. Entä kumpikin erikseen? Kaiketi Suomessa julkaistussa teoksessa tulisi suomenkielinen teksti nähdä tärkeimpänä, jollei peräti “alkutekstinä”. Onhan se koko julkaisun pointti, se mitä klassikkokirjallisuudesta kiinnostunut kuuliaisesti tavaa tässä maassa juuri nyt, arvioi näiden uusien tekstien toimimista ja ilmituloa ja tietää, ettei nyt ole niiden lukijana yksin (vaikkei tuhatpäiseen joukkoon kuuluisikaan…). Niinkö. Jääkööt nämä kysymykset nyt ratkaisematta.

Beckettin englanninkielisissä runoissa on paljon nimiä ja paikannimiä, enemmän tai vähemmän tunnistettavia kohtia joihin sijoittaa jotain: ”oli onnenmaa / American Bar / osoitteessa Rue Mouffetard” —- ”ja tahrattomana liu’un vapaasti ruskeissa ryysyissä” —- Vita Nuovaa edeltäen / ovat paikalla Dante ja autuas Beatrice”. Tyylikäs vauhti, kirkas ja nopea siirtymä. Ja mitä pitäisi päätellä siitä että on American Bar, mistä se kertoo, niin, olen kaiketi itsekin käynyt sen edessä kerran, mutta en mennyt sisälle, jos kyseessä nyt on edes sama paikka. Eikä tietenkään ole, se on vain nimi, tekstissä. Hajanainen tapahtumasarja baarissa on kuitenkin värikäs, ja mitä tekee puhuja, ottaako hän sen kaiken tosissaan, on sellainen reippaan suorasukainen, ”haisevassa vanhassa puvussani”, ja muihinkin kohdistuu hänen kriittinen silmänsä, kepeästi, ”mahtava ahteri asettuu kuin vaahto”, mutta on sittenkin kuin olisi itsekin vähän eksyksissä, niin kuin Beckettillä yleensä ollaan reippaasti hukassa. Anelee kuin hukkuva yössä tai senkin ironisesti, ”Herra armahda”. Ironian ääni taustalta kuin jonkun toisen, ”haisevassa vanhassa puvussani”, ja toisessa runossa ”kuoliaaksikiristävässä saastaisessa sadetakissa”. Jako kahteen. Banaalia suorastaan. Minän oleminen värittää ja täyttää tilan.

Alkuun vaikuttaisi, ettei Beckettille ominaista juuttumista ja toistoa tässä näy, mutta loppupään ranskaksi kirjoitetut, yhä lyhyemmiksi käyvät runot johtavat etsimään kaiken redusointia äärettömyyksiin jo itsestään. Yritystä löytyy: ”hullut sanoisivat / ei koskaan enää / pian / toistakaa”, siinä koko runo, mutta ei kai toistoa ole, tai jos niin vain retorisesti, se vain kehottaa, kuin palaamaan alkuun, teksti kiertymään itsensä ympäri. Ikään kuin toistamisella välttäisi hullujen sanoman, ”ei koskaan enää”, siitäkin on pian päästävä, palattava alkuun ja toistettava, tai mentävä toisaalle, seuraavalle sivulle: ”askel askeleelta / ei mihinkään”. Tai palattava vasemmalle, ranskaksi. Kuin stereona?

Teksti tavoittaa vain muutaman sanan mittaisen tilan, ei tuttua paikkaa tai nimeä, ei ketään. Kai pakosti joku joka kehottaa ”toistakaa”, läsnäolemattomalle suunnattu käsky, ikään kuin tässä olisi joku juuri nyt, mutta ei kukaan toista, en minä tai hän jota ei ole, mihinkään ei päästä. Se ei tunnu viittaavan mihinkään, vain häivähdys asenteesta, kellumista abstraktissa epätilassa. Sanan paino korostuu, hyvin geneerisen mutta sittenkin oudon lausuman paino, eikä se ole sellaista mikä olisi jo olemassa ja sanottua, vaan mahdollisuuden aktivoimista, sen tuomista esiin, tapahtumista ehkä kielessä, kuten aina, mutta tässä jos joskus. Ja harvoin näyttävät kaksi kappaletta samaa tekstiä rinnakkain niin erilaisilta kuin Beckettin pienimmissä runoissa tässä kirjassa.

Kött och temperatur

kött och
temperatur,
nej, konst!
hålla kvar eller garanti,
mina kontanter är kyla,
något syfte, mental dagen
vilken du hade sett sovande,
var och en på paradis som på nätverken.

Det är ett fängelse, avhållen.
Å psyche gud,
Thee har blivit besätta,
främling och stygg,
kommer du att upprepa manoeuvre?

Världen är ros lukt och jag
inhalerar ett glass vin,
glömmer allt,
min barndom och inre:
duka under idag,
tidigt två gånger på månad
det är livsviktigt att dö, bort
på gräset älskar du
alltför åtskillig, det vare besynnerligt
mitt sinne, en varelse önskar
på natten en handfull aska
per storslagen

(Svenska veckanin kunniaksi tunnistamattoman runoilijan huonoksi suomenruotsiksi käännetty runo. Översättaren bor i Åbo.)

Vaikea kääntää, osa 2

Mutta mitä sitten tarkoittaa ”vaikea kääntää”? Karkeasti jaoteltuna on olemassa ainakin kaksi erityyppistä ongelmaa, joita kääntäessä voi kohdata. Ongelma voi olla ensisijaisesti kielellinen (leksikaalinen, syntaktinen…) tai kulttuurinen. Molemmista löytyy Mooren kirjasta esimerkkejä, vaikkei niitä olekaan juuri eroteltu toisistaan. Ranskankielisen idiomin esprit de l'escalier (s. 29) kääntäminen muodostaa (kohdekielestä riippuen) kielellisen ongelman. Kirjan mukaan kyseessä on ”nokkela huomautus, joka juolahtaa mieleen liian myöhään, kirjaimellisesti matkalla alas portaita”. (esprit=henki, tunnelma, mieli, sielu, jne, escalier=portaat, portaikko, rappu, jne). Encyclopédie Hachetten mukaan: trouver la bonne repartie trop tard, lorsque la conversation est terminée, eli löytää nokkela vastaus liian myöhään, kun keskustelu on ohi.

Esprit de l'escalier on idiomi (idiomi = a form of expression peculiar to a language, person, or group of people; a complex lexical item which is longer than a word form but shorter than a sentence, and which has a meaning that cannot be derived from a knowledge of its component parts *1), ja näin ollen se voi olla määriteltävissä ”vaikeasti käännettäväksi”, jos jossain toisessa kielessä ei samaa asiaa kerrota idiomilla, jossa esiintyisi sanoja, jotka suurin piirtein vastaisivat sanojen esprit ja escalier merkitystä. Erityisen ongelmallinen se on sellaisessa tapauksessa, että syystä tai toisesta on tärkeää, että idiomin osien kantamat merkityksetkin säilyvät. Näin voisi olla esimerkiksi jossain kaunokirjallisessa tekstissä, jos idiomista olisi johdettu jokin sanaleikki, tai jos se olisi muuten tilanteen kannalta oleellista.

Se, että keksii nokkeluuden vasta jälkeenpäin on todennäköisesti ilmiö, joka voisi sattua kenelle tahansa missä päin maailmaa vain, ja käyttämästään kielestä riippumatta hän kykenisi tunnistamaan, että näin kävi. Tietenkin idiomien voidaan sanoa olevan kulttuurisidonnaisia, ne ovat tyypillisiä tietylle kielialueelle, ihmisryhmälle tai kulttuurille, mistä syystä kääntämisen kaksi ongelmaa astuvat toistensa varpaille. Kenties ranskalainen vastaavassa tilanteessa todennäköisemmin ajattelee portaita kuin suomalainen. Suomalainen voisi väittää ilmiötä vaikka jälkiviisaudeksi (tämän tietää kertoa ranska-suomi –sanakirjani), vaikka se ei toki olekaan täsmälleen samanlainen ilmaus, eikä siitä esimerkiksi jossain tekstissä voisi johtaa portaisiin viittaavaa sanaleikkiä.

Jälkiviisaus voi hyvinkin olla painavaa ”viisautta”, esprit de l'escalier on kevyempi ilmaus, se tuntuisi viittaavan ensisijaisesti vitseihin tai leikinlaskuun. Toisaalta jälkiviisautta yleensä ylenkatsotaan hiukan: helppohan sitä on olla jälkiviisas, mutta olisitpas itse keksinyt tämän jo eilen. Esprit de l'escalier tuntuu välittömältä ilmaukselta, kyse on todella juuri portaisiin ehdittyä keksitystä asiasta. Jälkiviisas taas voi olla helposti satojen vuosien päästäkin, kun tietää paremmin kuin se pöljä, joka luuli, että maa on litteä (huono esimerkki). Kenties vielä lähempi vastaava olisi jälkiviisastelu, joka sisältää oletuksen jonkinlaisesta näsäviisaudesta tai saivartelusta, ehkä jopa nokkeluudesta. Sekään ei ole täysin sama asia.

Kuitenkin näitä suomen ilmauksia voisi mahdollisesti käyttää kuvaamaan samaa tilannetta kuin ranskan esprit de l'escalier, jos hyvin kävisi; jos lähtö- ja kohdetekstin asiayhteydet osuisivat sopivasti kohdalleen. Jos eivät osuisi, olisi käännettäessä keksittävä jotain muuta.

Mutta samanlaisiin vastaavuusongelmiin törmää yksinkertaisimpienkin asioiden kohdalla. Tämän voi helposti todeta miettimällä miten käännettäisiin englannin sana hello suomeksi: hei vai moi, vaiko sittenkin terve, tai mitä jos hello sanotaankin puhelimeen, mieluiten lanka-, nousevalla intonaatiolla, kun ei tiedetä kuka soittaa; tai entä hello ranskaksi, salut ehkä, mutta harva niin sanoo, ça va useammin, mutta se sisältääkin myös jo kysymyksen siitä miten menee, kohteliaan kysymyksen johon ei haluta muuta vastausta kuin samalla mitalla, mutta mitä jos alkutekstissä hellohon vastattava englanninkielinen ilmaus onkin hi, how are you, ja sitten keskustelu jatkuu I’m fine, thanks… Käännösvastineen on riiputtava asiayhteydestä, sen on oltava dynaamisessa suhteessa kontekstin, lähtö- ja kohdekielen puhujien, kääntäjän ja lukijan/kuulijan kanssa.

Toisenlainen ”vaikea käännettävä” on kalakukko, joka ei ole idiomi, vaan yhdyssana. Sanan merkitys ei toki sekään ole välittömästi täysin määriteltävissä osiensa perusteella, ei ainakaan kukon osalta (kalakukko = tav. ruistaikinakuoreen leivottu leipämäinen paistos, joka on täytetty esim. kalalla, lihalla t. lantulla *2 – en tosin ole varma, ehkä kukko-osuudelle on olemassa jokin looginen, kielihistoriallinen selitys), mutta ”vaikeasti käännettävän” siitä tekee vain se, että kalakukon mentävä aukko Suomen ulkopuolella on ensisijaisesti kulttuurinen eikä leksikaalinen. Kalakukko on konkreettinen objekti, jolle varmasti olisi sana muissakin kielissä, jos joku sitä muualla olisi keksinyt syödä (vaikken ihmettele, etteivät ole keksineet). Käännösongelman aiheuttaa nimenomaan sanan käyttö sellaisessa tilanteessa, että kuulija/lukija ei ole koskaan kalakukkoa nähnyt, ja jossa siihen pitäisi silti pystyä viittaamaan siististi (esim. kaunokirjallisessa käännöksessä). Jos taas ilmauksen muodolla ei ole väliä, asia voidaan hyvin selittää pidemmin. Tällaisena kulttuurisena ilmiönä kalakukon esittely sopisi ehkä paremmin matkaoppaaseen kuin kieltä käsittelevään kirjaan.

Mutta nyt en enää kirjoita pelkästään valittaakseni Mooren kirjasta. En yleensäkään mielelläni hauku mitään näin pitkään, ja tätäkin pahoittelen. Tein poikkeuksen, lumen takia ja ennen kaikkea siksi että minulla on tällä viikolla tylsää ja haluan ajatella lempiaihettani eli kääntämistä. Ei Mooren kirja ihan hyödytön ole, tarjoaahan se näemmä hyvän tekosyyn pohtia kääntämisen ongelmia – tai mahdollisuuksia. Jatkoa seuraa, ehkä.

(*1 lähde: Gramley, Stephan & Kurt-Michael Pätzold. 1992. A Survey of Modern English. London & New York: Routledge)
(*2 lähde: Kielitoimiston sanakirja. 2004. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus)

Vaikea kääntää

Lukaisin läpi Christopher J. Mooren teoksen Oudot sanat (Otava 2006, suom. Tarja Kontro, alkuteos In Other Words). Se pyrkii olemaan helppotajuinen ja viihdyttävä katsaus eri kielten ilmauksiin, joita on ”vaikea kääntää”. Jokaisesta mukaan mahtuneesta kielestä tai kielialueesta on lukujen alussa lyhyt esittely, jossa faktat on siroteltu sujuvasti kevyen jutustelun, kaunokirjallisten lainausten, sanomalehtisitaattien ja viehättävien anekdoottien kertomisen väliin. Sen jälkeen selitetään muutama ilmaus lyhyesti. Samalla onnistutaan sopivasti ylläpitämään ja vahvistamaan kansallisia stereotypioita.

Populaarikielitieteellisessä lähestymistavassa ei ole sinänsä vikaa, se on usein ihan toimiva ja hauska lähestymistapa. (Itsekin olen siihen sortunut, joten en kai saisi valittaa). Erilaisten ”viehättävien” kansallisten erityispiirteiden ja stereotypioiden korostaminen on sekin yleistä ja kevyessä mielessä varmaankin hyväksyttävää. Näin pintapuolisessa lähestymistavassa se tosin käy hieman puuduttavaksi, varsinkin kun sävy ei tunnu edes lievästi ironiselta, vaan pikemminkin sinisilmäiseltä tai mustavalkoiselta. Sanoma tuntuu olevan: ”Voi miten mahtavaa, että olemme kaikki niin erilaisia! Britit istuvat pubeissa, ranskalaiset ovat ihastuttavia intellektuelleja ja venäläisten tai japanilaisten tapa mieltää maailmakin on niin omalaatuinen! ” (lausu ihastuneesti hihkuen ja lyö samalla kädet yhteen).

Valitettavaa on myös, että johdannossa kerrotaan olevan yleisesti tiedossa, että eskimoilla on satoja sanoja ”lumelle”. Kyseessä on yleinen harhaluulo, jonka osaa Wikipediakin uskottavasti purkaa (samansuuntaista löytää kyllä monista muistakin lähteistä). Vielä tätä myyttiä kummallisempi asia minusta on virheellisen uskomuksen sinnittely ja sitkeä toistuminen. Itselläni on vain noin viiden vuoden kokemus kielitieteellisen kirjallisuuden lueskelusta, mutta silti olen törmännyt uskomuksen vääräksi todistamiseen niin usein, että monesti olisi tehnyt jo mieli sanoa kiitos, tuli selväksi. Luulisi siis, että jokainen kielitieteestä vähänkin tietävä olisi jo ymmärtänyt sen vääräksi, mutta aina siihen vain törmää.

Harhaluulo panee epäilemään myös kirjan muun sisällön luotettavuutta. (Ja epäilyyn on syytäkin, kuten esim. tämä osoittaa.) Tietenkään kirja ei pyri tieteelliseen tarkkuuteen, eikä sitä kai silloin siltä tulisi odottaa, mutta mitä se lopulta kertoo mistään? Ilmausten merkitysten pohdinnat voisivat olla ihan mielenkiintoisia, jos kaikki ei tuntuisi latistuvan niin kovin mustavalkoiseksi. Sanapari ”vaikea (tai peräti mahdoton) kääntää” muodostuu kirjassa nopeasti huutomerkein koristelluksi iloiseksi hokemaksi. Mutta ”vaikea kääntää” jos mikä on ilmaus, joka kaipaisi rinnalleen selitystä. Missä mielessä ja missä yhteydessä vaikea kääntää? Kenen kannalta? Eikö jo se, että ilmaus pystytään selittämään, purkamaan auki niin kuin Moore sanoilleen tekee, kerro jonkinlaisesta kääntymisestä? Eikö kaikkea olekin jossain mielessä mahdotonta kääntää, ja siitäkin huolimatta kaikenlaista käännetään?

Kirjassa mainitaan myös muutamia suomen sanoja, kuten kalakukko ja hankikanto, ja sisu tulee esiin jo johdannossa. Epäselväksi ei jää miksi kirja on suomennettu: tietenkin samasta syystä kuin miksi suomalaisista on erityisen hienoa se, että Suomi voitti Euroviisut. Joku huomasi meidät!

Spleen 4

Kun matala ja raskas taivas painaa kuin kansi
yllä vaikeroivan hengen, kauan kourissa kurjuuksien
ja sulkien syliinsä horisontin koko piirin
se langettaa meille päivän mustan, ikävämmän kuin yöt;

Kun maa on muuttunut kosteaksi tyrmäksi
jossa toivo lailla lepakon
lähtee, lyö seiniin aroilla siivillään
ja hakkaa päätään lahoon kattoon;

Kun sade, levitellen valtavia laahuksiaan
avarassa vankilassa, jäljittelee kaltereita
ja kurjien hämähäkkien mykkä kansa
saapuu virittämään verkkojaan aivojemme pohjalle

Äkkiä kellot paukahtavat raivoisasti
ja laukeavat taivasta kohden karmeaan ulvontaan,
mielet harhailevat vailla isänmaata
käyvät itsepintaisesti valittamaan.

– ja pitkät ruumisvaunut, vailla rumpuja ja musiikkia,
etenevät hitaasti sielussani; toivo
menetetty itkee, karmea ahdistus, hirmuvaltainen
työntää mustan lippunsa painuneen pääni päälle.

(Charles Baudelaire)

—–

Tässä hiukan järkevämpänä käännöksenä tuo teksti, joka täällä aiemminkin esiintyi – eihän tuo aiempi toki ole mikään käännös, vaan törkeä väännös ja jossain määrin jopa lyhennelmä, sillä pari riviä hukkui johonkin. Tein huvikseni tämänkin (vaikka kai tämän joku on aiemminkin suomentanut, tiedä siitäkin sitten). Tässäkin käännöksessä on kyllä ongelmansa, loppusointuja nyt ei ainakaan ole. Ongelmallinen on toki myös ennui toisessa säkeessä – ennui on niin leimallisesti Baudelairen sana, että mikään suomennosvaihtoehto ei kata sitä, sillä mikään suomen sana ei tietenkään ole ollut Baudelairen käytössä, niin että sen häneen voisi helposti yhdistää. (Eikä tuo säe muutenkaan oikein toimi). Puhumattakaan spleenistä otsikossa, joten olkoon.

En muista miksi ihmeessä aloin joskus leikkiä tämän tekstin kanssa. Olin napannut sen jostain jo syksyllä, sitten helmikuussa löysin jonkin tiedoston pohjalta aloittamani väärennöksen ja viimeistelin sen huvikseni blogintäytteeksi. En aio väittää, että teksti olisi erityisesti kiinnostanut minua, että siinä olisi ollut syy sen kanssa askarteluun, ei, syy oli varmaankin melko satunnainen: halu vääristellä jotain, lähes mitä tahansa, ja sitten umpimähkäinen päätyminen Baudelaireen, pikainen valinta monien tekstien joukosta. Teksti alkoi kuitenkin vaivata minua. Se osoittautui sellaiseksi tekstiksi, josta ei noin vain irrotettu, niin kuin joistain teksteistä, jotka kerran laskee käsistään eikä edes totea, että se siitä, jatkaa vain eteenpäin. Joskus jotkut tekstit jäävät määrittämättömistä syistä ikään kuin päälle, on-asentoon, niin että vielä lähdettyäänkin on palattava tarkistamaan ja epäiltävä aina, että sittenkin unohti. Mitä enemmän tätä tarkastelee, sitä kiinnostavammalta se alkaa näyttää, olkoonkin, että tämä on melkoisen mahtipontista, ylitsevuotavaa ahdistusta.

Erityisesti minua viehättää kurjien hämähäkkien mykkä kansa – voi kuvitella valtavan hämähäkkilauman, joka marssii virittämään verkkojaan sinne minne aurinko ei paista eli sinne mistä järjen valo on hävinnyt ja ajattelu kadonnut eli aivojen pohjalle – hämähäkit toki kutovat verkkojaan sinne, missä ei enää tapahdu mitään, on hiljaista eikä kukaan ole pitkään aikaan siivonnut tai osoittavat olevansa hengissä. Vaiko sittenkin niin, että hämähäkit virittävät verkkojaan ikään kuin ansaksi väsyneille aivoille, joissa vielä on jotain eloa? Koska sana viittaa nimenomaan virittämiseen, toiminta kuulostaa kierolta, jännitteiseltä, taka-ajatuksien täyteiseltä. Joka tapauksessa hämähäkit tulevat, eivät edes sano mitään. Varsin konkreettista, synkkä tulevaisuudenkuvako, vai joko se päivä meni? Toisaalta mykkä hämähäkkikansa kuulostaa jollain kierolla tavalla herttaiselta tai no, melkoisen koomiselta.

Retour à Paris est

Viime aikojen Pariisin uutisia lukiessa mieleeni palasi syyskuussa vääntämäni runo Pariisista, jossa sivuttiin Itä-Pariisiakin, aluetta, jossa myös viime päivinä uutisotsikoissa vilahdellut Clichy-sous-bois sijaitsee. Onkin tullut aika päivittää Pariisin kuvaa, katsoa mitä runo voisi aiheesta kertoa. Jotta google-runo osaisi painottaa tiettyä asiaa, pitää sille tietysti tarjota siihen avuksi sanoja, joten lisäsin alkuperäisiin sanoihin sanan émeutes (=mellakat).

Ehkä tässä tulevat vastaan myös google-runon rajat, niin moniääninen kuin se voisi parhaimmillaan ollakin: voiko olettaa, että tässä voisi saada esiin esimerkiksi Pariisin lähiöiden asukkaiden ääniä – monellako heistä on mahdollisuus kirjoittaa nettiin? (Tietenkään hakusanavalintakaan ei välttämättä edistä heidän mielipiteensä löytämistä). Tekstiä oli paljon, joten olen myös suorittanut sen suhteen karsintaa, valinnut muka kiinnostavia lauseita. Totta kai se vääristää kuvaa, mutta mikä kertomus ei sitä tekisi? Koska kyseessä on jälleen suomennos ranskan kielestä, tekee sekin näkemyksestä lopulta vain omani. Aihe on tietenkin vakava, eikä tarkoituksena tässä ole mitenkään sitä ironisoida tai trivialisoida, mutta katsotaan silti mitä runo kertoo.
—

Miksi Pariisi
on kiilannut ja kalkkeutunut perifeerisessä vyöhykkeessään kuten
Clichyn mellakat eivät ole mustaa ja valkoista, hyvät yhdeltä kannalta katsottuina

Miksi Pariisi
on kiilannut ja kalkkeutunut perifeerisessä vyöhykkeessään
kuten kuvat kaupunkimellakoista, ammunnasta, ryöstöistä, osoituksia tästä

Neljä päivää mellakoita Pariisin pohjoisosissa
Sarkozya
syytetään
Clichy-sous-Bois – kaupunkimellakat joita on ollut neljättä päivää

Joitain mellakoita syntyi samaan aikaan Pariisin muissa kortteleissa
ja
Sen johdosta 31. maaliskuuta Pariisin arkkipiispa

Mellakka Pariisissa
Kaarle X:ä vastaan joka on
Jätetty 18. helmikuuta – 1. lokakuuta 1832
Yli 18 500 pariisilaista tappava koleraepidemia 1. heinäkuuta 1836

Eräs Pariisi
vallankumouksellinen, mellakoita-kumouksia-vihastuksia dokumentti 2409
”Vallankumous ei ole teoria”

Ja levottomuus jää, kuten alleviivasi eilen Pariisissa
puhemies
Vuosi Marcoussiksen jälkeen, Norsunluurannikko on
vielä hyvin kaukana siitä, että olisi löytänyt jälleen

Norsunluurannikko, Togo, kuvat mellakoista ja tuhopolttajien julistuksista
toistuvat. Pariisi
ei ole enää tervetullut mustan Afrikan sydämeen.

Pariisin tunnuslause
on Fluctuat nec mergitur, joko ”Se kelluu muttei uppoa
Inseen arvioiden mukaan Pariisin kaupungin väestö
on

Clichy-sous-bois’n mellakat: nuoret syyttävät poliisia
Pariisi
on paras paikka tehdä Afrikkaa tunnetuksi

Pariisin kaupungin virallisille sivuille
Vuoden 1848 mellakoiden aikana,
Pariisin idän väestö näyttäytyi protestoivassa valossa

Pariisi Ranskan pääkaupunki on
maan suurin kaupunki ja pääpaikka
Tunnettu monumenteistaan ja taide- ja kulttuurielämästään, Pariisi
on

Kaupunkimellakoita, sosiaalista väkivaltaa. Tämä dokumentti, arkistoistamme otettu, teille

Tämä tilanne on
sietämätön koska se saattaa naurunalaiseksi julkiset vapaudet ja
nämä mietinnät että kollokvio on
järjestetty Pariisissa
se sisältää kolme sessiota