Muuton jälkeen havaintokyky on huomaamatta toinen. Muutamakin kortteli riittää tarkastelukulman siirtymäksi. On käveltävä lähialueilla, muutaman askeleen päässä jo puutaloja, onko heillä kapeat oviaukot ja paljon kukkia pihalla. Illalla valo 60-luvun kerrostalon ikkunassa muistuttaa perhe-elämää. Leipomot ovat muutoin harvinaisia, pienissä kaupoissa elintarvikkeiden sijoittelu vieras, melkein ulkomaa, mutta ennen pitkää voi ennustaa palaavansa tuttuun markettiin: vaikka uusi kauppa on lähi-, on suunta väärä, enimmäkseen tarpeeton. Tilaisuuden tullen on käyty kaupungin ulkopuolella suuren ostoskeskuksen puutarhamyymälässä ostamassa tarjoushintainen kahvipensas ikkunalaudalle. Seistään vähittäiskaupallisuuden parkkipaikalla, pohjapiirroskartan ohjeistetulla reitillä liikkeisiin, äkkiä ollaan jälleen Amerikassa tai olisi vakituinen työpaikka, ostettu auto, tilaa ilmastosta huolimattomille järjestelmällisille ostoksille ja välimatkoille, on syytä palata takaisin.
Kirkon lähettyvillä asuminen kuulostaa sunnuntaiaamuisin, rakennus ei tietenkään ole myöhäiskeskiajalta vaikka viitoittaakin sinne. Vastapäisellä nurmikolla lapsi heittää palloa, ja siitäkin on tarpeen mainita, tunnistaa miljöö- ja tunnelmakirjoituksen kuluneisuus, jossa kirjoituksen lapsi nurmikolla ei ole lapsi nurmikolla, vaan tunteen kaltaista tilaa kuvittava objekti. Muutoksista huolimatta lause ei näin tunnu erityisen kiinnostavalta: onko se pois tarvittavalta kriittisyydeltä, mikä sen kiinnostavuus on edes perustapauksena. Ja missä olosuhteissa olisi mahdollista jättää mainitsematta lapsesta, ei kirjoittaisi vaaleita hiuksia ja sinistä haalaria, yksityiskohtia. Lapsen ongelma on siinä, että lapsi on paikalla siksi, että on juuri lapsi, ei aikuinen, tyttö tai poika, ei minkään niminen, eikä varsinkaan mikään ”hän”: jos ”’hän’ on voitto ’minästä’ silloin, kun ’hän’ toteuttaa ’minää’ kirjallisemman ja poissaolevamman tilan” ja tekee ”elämästä kohtalon, muistosta hyödyllisen aktin”, kuten kaikkien janoisten kirjallisuudenopiskelijoiden sankari herra R. Barthes asian aikoinaan muotoili, on ”lapsi” aina ”häntäkin” poissaolevampi ja etäännytetympi, vaikka onkin nimetty: annettu rooli, jolla jokin on määritelty eikä vielä juuri mitään. Ei ole täysin selvää missä määrin tätä on järkevä siteerata, missään, se on joko täysin vailla vakavasti ottamista tai rikkoo viimeisenkin ymmärryksen. On muitakin selkeitä kysymyksiä: ”Pidätkö urheilusta”, ”Kävitkö eilen lenkillä”, ”Kuka oli se joka soitti”. Toisia, kohdallisempia muotoiluja.
Joka tapauksessa palloa heittävässä lapsessa on jotain samaa kuin sairauskertomustekstin potilaassa. Sellaisessa kertomuksessa ”hän” on selkeä poikkeus, eikä ”minä” ole koskaan: on pelkät annetut roolit, allekirjoittanut ja potilas, joilla tekstin puhuja siirtyy itsensä ja tilanteensa ulkopuolelle, vastaanoton ja kohtaamisen jälkeiseen synteesiin ja määrittelyyn, jossa jokin diagnoosikoodiston mukainen oireyhtymä, elintoiminnon, fyysisen kokonaisuuden, käytöksen tai tunne-elämän häiriö voidaan allekirjoittaneen arvion mukaan kirjoittaa olevaksi ja vasta sen jälkeen toteuttaa ja panna toimeen erinäisiä piteitä. Potilas ei selvästi voi olla ”hän”, koska potilas on aina määrittelyn alaisena, merkitsevä tapaus, diagnoosikriteerien osalta viimeistään tekstissä aina samanlainen kuin toinen, jos hienosävyt jätetään huomiotta niin kuin ne on syytä jättää huomiotta kun on kirjattava oleellinen. ”Hänen” puolestaan tulisi olla aina jo tarkemmin tunnettu, jotta hänestä voisi tulla tuttavallisen suhteen kolmas persoona; ”hän”, josta sinä olet jo kuullut, jonka tunnet jo. Lapsi tai potilas on aina häntä enemmän poissa, kumpikin vuorollaan tyhjä, määriteltäväksi tai muistuttavaksi asetettu yksilö. ”Lapsi” ei ole yleisyyttä vaan korkeamman asteen singulaarisuutta, tiesi Deleuzekin ja selitti myös, että kirjallisuuden ja psykiatrian välillä on yhteys, tuskin tämä on se: en tietenkään ole ymmärtänyt mitä hän tarkoittaa. Mutta he rakentavat tarinoita. Roolit muuttuvat, sijainnit vaihtuvat, lapsesta tulee potilas ja potilaasta aina puhtaaksikirjoituksen jälkeen hän. Palloa heittävä lapsi on tilastollinen mahdollisuus, puhkeava perinnöllinen alttius. Perhe kerää lapsen ja pallon autoon ja ajaa ostoskeskukseen, jonka käytäviä toistaa viikonloppuisin kuin aina valmiina lähtöön tai kotiin, välinpitävään ohikulkijuuteen, jossa hyllymetri ei pääty, kassajono ei jousta.
