arvostelu (peruskielioppia)

arvostella
arvoistaa
arvostua
arvostaa
arvottaa
arvoittaa
arvoitella
arvuutella
arvuudella
arvoittua
arvoiltaa
arvailla
arveilla
arvella
arvilla
arvolla
armolla
arvo nolla
anna jo olla

merkitys (peruskielioppia)

merkitseä
merkitsen
merkitset
merkitsee
merkitsemme
merkitsette
merkitsevät

merkitän
merkität
merkittää
merkitämme
merkitätte
merkittävät
merkitetään

en merkitä
et merkitä
ei merkitä
emme merkitä
ette merkitä
eivät merkitä

merkitseäkseen
merkitsettiin
merkitsenyt
merkitseisin
merkitsekää
merkitsekööt

merkillistän
merkillistät
merkillistää
merkillistämme
merkillistätte
merkillistävät
merkillistetään

Kaikkea kanssa

kaikkean
kaikkeat
kaikkeaa
kaikkeamme
kaikkeatte
kaikkeavat
kaiketaan

en kaikkea
et kaikkea
ei kaikkea
emme kaikkea
ette kaikkea
eivät kaikkea
ei kaiketa

kaikkosin
kaikkosit
kaikkesi
kaikkosimme
kaikkositte
kaikkosivat
kaikottiin

en kaikonnut
et kaiken nyt
ei kaikin nyt
emme kaikenneet
ette kaiken ne et
eivät kaiken näät
ei kaiketi

olen kaikennut
olet kaiken nyt
on kaiken nähnyt
olemme kaikonneet
olette kaikenneet
ovat kaiken ne et
on kaikki kaiketi kaikkia

Vaikea kääntää, osa 2

Mutta mitä sitten tarkoittaa ”vaikea kääntää”? Karkeasti jaoteltuna on olemassa ainakin kaksi erityyppistä ongelmaa, joita kääntäessä voi kohdata. Ongelma voi olla ensisijaisesti kielellinen (leksikaalinen, syntaktinen…) tai kulttuurinen. Molemmista löytyy Mooren kirjasta esimerkkejä, vaikkei niitä olekaan juuri eroteltu toisistaan. Ranskankielisen idiomin esprit de l'escalier (s. 29) kääntäminen muodostaa (kohdekielestä riippuen) kielellisen ongelman. Kirjan mukaan kyseessä on ”nokkela huomautus, joka juolahtaa mieleen liian myöhään, kirjaimellisesti matkalla alas portaita”. (esprit=henki, tunnelma, mieli, sielu, jne, escalier=portaat, portaikko, rappu, jne). Encyclopédie Hachetten mukaan: trouver la bonne repartie trop tard, lorsque la conversation est terminée, eli löytää nokkela vastaus liian myöhään, kun keskustelu on ohi.

Esprit de l'escalier on idiomi (idiomi = a form of expression peculiar to a language, person, or group of people; a complex lexical item which is longer than a word form but shorter than a sentence, and which has a meaning that cannot be derived from a knowledge of its component parts *1), ja näin ollen se voi olla määriteltävissä ”vaikeasti käännettäväksi”, jos jossain toisessa kielessä ei samaa asiaa kerrota idiomilla, jossa esiintyisi sanoja, jotka suurin piirtein vastaisivat sanojen esprit ja escalier merkitystä. Erityisen ongelmallinen se on sellaisessa tapauksessa, että syystä tai toisesta on tärkeää, että idiomin osien kantamat merkityksetkin säilyvät. Näin voisi olla esimerkiksi jossain kaunokirjallisessa tekstissä, jos idiomista olisi johdettu jokin sanaleikki, tai jos se olisi muuten tilanteen kannalta oleellista.

Se, että keksii nokkeluuden vasta jälkeenpäin on todennäköisesti ilmiö, joka voisi sattua kenelle tahansa missä päin maailmaa vain, ja käyttämästään kielestä riippumatta hän kykenisi tunnistamaan, että näin kävi. Tietenkin idiomien voidaan sanoa olevan kulttuurisidonnaisia, ne ovat tyypillisiä tietylle kielialueelle, ihmisryhmälle tai kulttuurille, mistä syystä kääntämisen kaksi ongelmaa astuvat toistensa varpaille. Kenties ranskalainen vastaavassa tilanteessa todennäköisemmin ajattelee portaita kuin suomalainen. Suomalainen voisi väittää ilmiötä vaikka jälkiviisaudeksi (tämän tietää kertoa ranska-suomi –sanakirjani), vaikka se ei toki olekaan täsmälleen samanlainen ilmaus, eikä siitä esimerkiksi jossain tekstissä voisi johtaa portaisiin viittaavaa sanaleikkiä.

Jälkiviisaus voi hyvinkin olla painavaa ”viisautta”, esprit de l'escalier on kevyempi ilmaus, se tuntuisi viittaavan ensisijaisesti vitseihin tai leikinlaskuun. Toisaalta jälkiviisautta yleensä ylenkatsotaan hiukan: helppohan sitä on olla jälkiviisas, mutta olisitpas itse keksinyt tämän jo eilen. Esprit de l'escalier tuntuu välittömältä ilmaukselta, kyse on todella juuri portaisiin ehdittyä keksitystä asiasta. Jälkiviisas taas voi olla helposti satojen vuosien päästäkin, kun tietää paremmin kuin se pöljä, joka luuli, että maa on litteä (huono esimerkki). Kenties vielä lähempi vastaava olisi jälkiviisastelu, joka sisältää oletuksen jonkinlaisesta näsäviisaudesta tai saivartelusta, ehkä jopa nokkeluudesta. Sekään ei ole täysin sama asia.

Kuitenkin näitä suomen ilmauksia voisi mahdollisesti käyttää kuvaamaan samaa tilannetta kuin ranskan esprit de l'escalier, jos hyvin kävisi; jos lähtö- ja kohdetekstin asiayhteydet osuisivat sopivasti kohdalleen. Jos eivät osuisi, olisi käännettäessä keksittävä jotain muuta.

Mutta samanlaisiin vastaavuusongelmiin törmää yksinkertaisimpienkin asioiden kohdalla. Tämän voi helposti todeta miettimällä miten käännettäisiin englannin sana hello suomeksi: hei vai moi, vaiko sittenkin terve, tai mitä jos hello sanotaankin puhelimeen, mieluiten lanka-, nousevalla intonaatiolla, kun ei tiedetä kuka soittaa; tai entä hello ranskaksi, salut ehkä, mutta harva niin sanoo, ça va useammin, mutta se sisältääkin myös jo kysymyksen siitä miten menee, kohteliaan kysymyksen johon ei haluta muuta vastausta kuin samalla mitalla, mutta mitä jos alkutekstissä hellohon vastattava englanninkielinen ilmaus onkin hi, how are you, ja sitten keskustelu jatkuu I’m fine, thanks… Käännösvastineen on riiputtava asiayhteydestä, sen on oltava dynaamisessa suhteessa kontekstin, lähtö- ja kohdekielen puhujien, kääntäjän ja lukijan/kuulijan kanssa.

Toisenlainen ”vaikea käännettävä” on kalakukko, joka ei ole idiomi, vaan yhdyssana. Sanan merkitys ei toki sekään ole välittömästi täysin määriteltävissä osiensa perusteella, ei ainakaan kukon osalta (kalakukko = tav. ruistaikinakuoreen leivottu leipämäinen paistos, joka on täytetty esim. kalalla, lihalla t. lantulla *2 – en tosin ole varma, ehkä kukko-osuudelle on olemassa jokin looginen, kielihistoriallinen selitys), mutta ”vaikeasti käännettävän” siitä tekee vain se, että kalakukon mentävä aukko Suomen ulkopuolella on ensisijaisesti kulttuurinen eikä leksikaalinen. Kalakukko on konkreettinen objekti, jolle varmasti olisi sana muissakin kielissä, jos joku sitä muualla olisi keksinyt syödä (vaikken ihmettele, etteivät ole keksineet). Käännösongelman aiheuttaa nimenomaan sanan käyttö sellaisessa tilanteessa, että kuulija/lukija ei ole koskaan kalakukkoa nähnyt, ja jossa siihen pitäisi silti pystyä viittaamaan siististi (esim. kaunokirjallisessa käännöksessä). Jos taas ilmauksen muodolla ei ole väliä, asia voidaan hyvin selittää pidemmin. Tällaisena kulttuurisena ilmiönä kalakukon esittely sopisi ehkä paremmin matkaoppaaseen kuin kieltä käsittelevään kirjaan.

Mutta nyt en enää kirjoita pelkästään valittaakseni Mooren kirjasta. En yleensäkään mielelläni hauku mitään näin pitkään, ja tätäkin pahoittelen. Tein poikkeuksen, lumen takia ja ennen kaikkea siksi että minulla on tällä viikolla tylsää ja haluan ajatella lempiaihettani eli kääntämistä. Ei Mooren kirja ihan hyödytön ole, tarjoaahan se näemmä hyvän tekosyyn pohtia kääntämisen ongelmia – tai mahdollisuuksia. Jatkoa seuraa, ehkä.

(*1 lähde: Gramley, Stephan & Kurt-Michael Pätzold. 1992. A Survey of Modern English. London & New York: Routledge)
(*2 lähde: Kielitoimiston sanakirja. 2004. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus)

Vaikea kääntää

Lukaisin läpi Christopher J. Mooren teoksen Oudot sanat (Otava 2006, suom. Tarja Kontro, alkuteos In Other Words). Se pyrkii olemaan helppotajuinen ja viihdyttävä katsaus eri kielten ilmauksiin, joita on ”vaikea kääntää”. Jokaisesta mukaan mahtuneesta kielestä tai kielialueesta on lukujen alussa lyhyt esittely, jossa faktat on siroteltu sujuvasti kevyen jutustelun, kaunokirjallisten lainausten, sanomalehtisitaattien ja viehättävien anekdoottien kertomisen väliin. Sen jälkeen selitetään muutama ilmaus lyhyesti. Samalla onnistutaan sopivasti ylläpitämään ja vahvistamaan kansallisia stereotypioita.

Populaarikielitieteellisessä lähestymistavassa ei ole sinänsä vikaa, se on usein ihan toimiva ja hauska lähestymistapa. (Itsekin olen siihen sortunut, joten en kai saisi valittaa). Erilaisten ”viehättävien” kansallisten erityispiirteiden ja stereotypioiden korostaminen on sekin yleistä ja kevyessä mielessä varmaankin hyväksyttävää. Näin pintapuolisessa lähestymistavassa se tosin käy hieman puuduttavaksi, varsinkin kun sävy ei tunnu edes lievästi ironiselta, vaan pikemminkin sinisilmäiseltä tai mustavalkoiselta. Sanoma tuntuu olevan: ”Voi miten mahtavaa, että olemme kaikki niin erilaisia! Britit istuvat pubeissa, ranskalaiset ovat ihastuttavia intellektuelleja ja venäläisten tai japanilaisten tapa mieltää maailmakin on niin omalaatuinen! ” (lausu ihastuneesti hihkuen ja lyö samalla kädet yhteen).

Valitettavaa on myös, että johdannossa kerrotaan olevan yleisesti tiedossa, että eskimoilla on satoja sanoja ”lumelle”. Kyseessä on yleinen harhaluulo, jonka osaa Wikipediakin uskottavasti purkaa (samansuuntaista löytää kyllä monista muistakin lähteistä). Vielä tätä myyttiä kummallisempi asia minusta on virheellisen uskomuksen sinnittely ja sitkeä toistuminen. Itselläni on vain noin viiden vuoden kokemus kielitieteellisen kirjallisuuden lueskelusta, mutta silti olen törmännyt uskomuksen vääräksi todistamiseen niin usein, että monesti olisi tehnyt jo mieli sanoa kiitos, tuli selväksi. Luulisi siis, että jokainen kielitieteestä vähänkin tietävä olisi jo ymmärtänyt sen vääräksi, mutta aina siihen vain törmää.

Harhaluulo panee epäilemään myös kirjan muun sisällön luotettavuutta. (Ja epäilyyn on syytäkin, kuten esim. tämä osoittaa.) Tietenkään kirja ei pyri tieteelliseen tarkkuuteen, eikä sitä kai silloin siltä tulisi odottaa, mutta mitä se lopulta kertoo mistään? Ilmausten merkitysten pohdinnat voisivat olla ihan mielenkiintoisia, jos kaikki ei tuntuisi latistuvan niin kovin mustavalkoiseksi. Sanapari ”vaikea (tai peräti mahdoton) kääntää” muodostuu kirjassa nopeasti huutomerkein koristelluksi iloiseksi hokemaksi. Mutta ”vaikea kääntää” jos mikä on ilmaus, joka kaipaisi rinnalleen selitystä. Missä mielessä ja missä yhteydessä vaikea kääntää? Kenen kannalta? Eikö jo se, että ilmaus pystytään selittämään, purkamaan auki niin kuin Moore sanoilleen tekee, kerro jonkinlaisesta kääntymisestä? Eikö kaikkea olekin jossain mielessä mahdotonta kääntää, ja siitäkin huolimatta kaikenlaista käännetään?

Kirjassa mainitaan myös muutamia suomen sanoja, kuten kalakukko ja hankikanto, ja sisu tulee esiin jo johdannossa. Epäselväksi ei jää miksi kirja on suomennettu: tietenkin samasta syystä kuin miksi suomalaisista on erityisen hienoa se, että Suomi voitti Euroviisut. Joku huomasi meidät!

Reipasta jaarittelua

Tänään on kuulemma kansainvälinen äidinkielen päivä. Äidinkielen päivänä on hyvä pohtia esimerkiksi suomenkielisiä sanoja. Eräs kiintoisa tapaus, joka tulee mieleen, on reipas. Kielitoimiston sanakirjan mukaan reipas tarkoittaa toimeliasta, tarmokasta, virkeätä, pirteää, vireää, ripeää, riuskaa, ravakkaa, rivakkaa, tai runsasta, roimaa ja reilua. Sanakirjaselityksistä ei kuitenkaan tunnu käyvän ilmi reippaaseen helposti liittyvä eräänlainen pejoratiivinen sävy. Reipashan on sana, jota voidaan käyttää esimerkiksi puhuttaessa lapselle: ”Olepas nyt reipas ja mene leikkimään muiden kanssa tonne hiekkalaatikolle”.

Mut mitä jos ei vaan haluu? Lauseeseen sisältyy tietenkin oletus siitä, että jos joku ei lapselle tätä sano, lapsi vain nyhjää itsekseen syrjässä, eikä uskalla mennä muiden joukkoon. Kehotuksen sävy ilmentää puhujan eräänlaista valta-asemaa suhteessa siihen, jolle puhutaan: toinen on vanhempi, viisaampi ja kokeneempi, ja on siten sopivassa asemassa huutelemaan muille leikkikentän reunalta, miten tässä maailmassa kuuluu toimia. Rohkaisu ei ole yksiselitteisesti positiivinen asia, sillä kuulija tietää ei-reippauden eli syrjässä nyhjäämisen olevan paha asia. Käskiessään lasta olemaan reipas, puhuja ilmentää, että katsoo hänen toimivan epätoivottavalla tavalla. Jos lapsi on tarpeeksi pieni eikä vielä tiedosta sitä, viimeistään tässä vaiheessa häneen iskostetaan sosiaalisen elämän lait.

Tietyissä yhteyksissä reipas sopiikin parhaiten lapsista käytettäväksi. Kylläpä onkin reipas tuo meidän poika! Aikuinen voi toki harrastaa reipasta kävelyä, jolloin tahti on melkoisen reipas eli ripeä tai rivakka, mutta onko kukaan koskaan kuullut reippaasta aikuisesta? Kylläpä Maija-täti olikin reipas? Ehkä hän tarttui reippain ottein toimeen, esimerkiksi pyykinpesuun tai myyjäisten järjestämiseen (sillä jos kyseessä on Maija-täti, mitä muutakaan hänen voi kuvitella tekevän?), mutta oli sittenkin tehokas tai pystyvä, ei reipas.

Eikä sovi unohtaa Risto Reipasta. Nalle Puhin Risto Reipas oli varmasti reippaan toimelias ja oikeamielinen, mutta kavereina hänellä oli lähinnä hyväntahtoinen nalle, epävarma porsas ja pessimistisyyteen taipuvainen aasi. Ehkä kukaan ei ollut käskenyt häntä olemaan reipas.

Toki reippaaseen sisältyy positiivisiakin konnotaatioita, kuten sanakirjaesimerkeissä luetellaan. Toimeliaisuus ja pirteys ovat yleensä hyviä ominaisuuksia. Vireys taas on hiukan reippaan kaltainen sana siksi, että se sisältää joitain oletusarvoja: vireä vanhus on vireä juuri siksi, että on yllättävää, että hän vielä noinkin vanhana jaksaa käydä vesijumpassa ja naapurin luona kahvilla.

Mutta hiekkalaatikolle mahtuu ja aina on tilaa vielä yhdelle, joka omistaa hienon ämpärin. Lapio pitää vain muistaa teroittaa ajoissa. Ja jos tarpeeksi vilkkaalle hiekkalaatikolle eksyy, on syytä varoa kieltään.

Pitäisihän minun tietenkin entisenä wannabe-lingvistinä (äidinkielen päivänä on hyvä käyttää vierasperäisyyksiä) tietää, ettei tällainen pohdinta ole pätevää varsinkaan kielitieteellisesti eikä millään muullakaan saralla. Se on lähinnä lämpimikseen puhumista, reipasta jaarittelua. Sekin pitäisi lopettaa.

Sidoksia

Siis
Silti
Sillä
Siksi
Siten
Sikäli
Silloin
Sinänsä
Sillä lailla
Sillä välin
Sillä aikaa
Sillä tapaa
Sillä tavoin
Siitä pitäen
Siinä missä
Sitä myöten
Siinä määrin
Siihen nähden
Siten ja vain siten

Sivuhuomautus huoneen nurkasta

Edellisen tekstin nurkissa pyöri eräs ylimääräinen huomautus, joka jouduttiin tilansäästösyistä siivoamaan sieltä pois. Nimittäin se, että tila on erinomaisen mielenkiintoinen sana. Bachelard puhuu kirjallisuuden ja muistojen konkreettisista tiloista: taloista, asunnoista, kodeista ja pöytälaatikoista (ja jopa pesistä ja simpukankuorista), ranskaksi siis espaceista. Espace tarkoittaa konkreettisten tilojen lisäksi toki myös melko abstraktia tilaa, avaruutta ja tilavuutta, liikkumavaraa tai jopa etäisyyttä ja välimatkaa.

Ranskalaiset rakastavat espacejaan. He viljelevät sanaa kaikissa mahdollisissa paikoissa, sielläkin missä suomalainen yleensä tyytyisi sanomaan paikka tai huone. Ostoskeskuksissa on shoppailureissulle eksyvän perheen kasaan keräämiseksi kohtaamispaikkoja, espace de rencontre, ja kirjastossa itseään voi sivistää itseopiskeluhuoneessa (tai no, miksei yhtä hyvin -tilassa), espace d’autoformation. Samaa ilmausta voitaisiin tietysti käyttää myös virtuaalioppimisympäristöistä. Mainoksissakin sana esiintyy usein: Créez votre espace, luokaa oma tilanne. En kykene muistamaan missä olen nähnyt kyseisen lauseen, mutta eiköhän se sovi mainostamaan melkein mitä vain, johon suinkin liittyy hiukan omaa tilaa, kohtia joihin itsensä voi sijoittaa tai paikkoja joihin itsensä voisi kuvitella. (Remontti, jotta itselleen saa oman huoneen! Lomamatka kaukana häiritsevistä muista ihmisistä! Kotisivutilaa netissä! Ilmoitustilaa tai pikemminkin yksilöllinen tila, jossa juuri Te voitte tuoda esiin yrityksenne parhaat puolet! Parisuhdevinkkejä: säilytä oma tilasi ja anna toisellekin tilaa! Löydä oma tilasi – kukoista ja kehity!)

Olotila (olemisen tila, asian laita) on kuitenkin ranskaksi lähinnä état. Onko sitten vain harhaa (minunko harhaani – kun ajattelee jotain asiaa liian pitkään, joutuu helposti täysin harhaan eikä itsekään enää tiedä mistä puhuu ja millä sanoilla), että olotilojen ja konkreettisten tilojen välillä olisi jokin yhteys – ehkä ei, siitähän Bachelardkin tuntuu puhuvan, mielentiloista, ihmismielen tavoista hahmottaa elämäänsä kuvitelluissa tiloissa. Suomen kieli onkin tässä kohden ollut erityisen käytännöllinen ja ajatellut asioiden välisen yhteyden valmiiksi.

Asiaa piparista

Oli tarkoitus kirjoittaa jouluksi jotain pidempää ja harkitumpaa, mutta se katosi muiden kiireiden, kuten piparkakkujen, tieltä. Joulu on hektistä aikaa, on priorisoitava ja keskityttävä olennaiseen, kuten pipareihin. Merkitysten, logiikan, koherenssin ja sommittelun kaipuunsa voikin jouluna kanavoida tekstien ja muiden abstraktioiden sijaan piparin perinteiseen olemukseen.Pipari on valloittava leivonnainen, koska se valmistetaan yleensä muotin avulla. On olemassa jokin konkreettinen ideaali, yksi lähtökohta ja alkuperäinen muoto, jota pyritään toisintamaan. Yksinäinen pipari on (ainakin useimmiten) tunnistettavissa alkuperäistä muotoa esittäväksi, mutta pipareissa on runsaasti yksilöllisiä eroja. Tällaisia muotti-toisinto –vastakkainasetteluja on toki aina ja kaikkialla, mutta aina muottia ei ole saatavilla konkreettisena. Joskus muotti on jopa illuusio tai myytti, kuten esimerkiksi silloin, kun sanotaan, että kieli rappeutuu – rappeutumisen ajatukseen kun sisältyy oletus siitä, että on olemassa jokin yhtenäinen kokonaisuus, ideaali, jota kaikki muu pyrkii jäljittelemään, ja jos siitä aletaan kovasti poikkeamaan, on purtu tosi ikävästi kieleen. Piparit ovatkin lohdullisen konkreettisia. Jos alkaa näyttää siltä, että pipariukon pää taisi pudota jossain leipomisen vaiheessa, piparin voi vaivihkaa syödä pois näkymää rumentamasta, eikä siitä rappeudu edes joulutunnelma, jollei se epäonnistunut nyt ollut juuri se pipari, jota piti esitellä kaikille sukulaisille, että kattokaa miten hienon tein.

Tekstejäkin pipareista voi tehdä: jos pipareista rakennetaan talo, niistä saadaan kahvipöytään aseteltavaksi suorastaan merkityskokonaisuus, kompleksinen rakennelma, jossa jokainen pipari on osa kokonaisuutta, eikä kokonaisuus ole yhden osan poistamisen tai siirtämisen jälkeen sama, ja jossa jokaisen taloon kuuluvan piparin merkitys on joulunviettäjän sisäistettävissä siten kuin itse vain haluaa.

Paremman puutteessa tyydyn myös huomauttamaan, että vanha tuttu joululaulu No onkos tullut kesä on aina kuulostanut minusta yllättävän monimerkityksiseltä. Sopivasti ja perinteiseen tapaan laulettuna sitä on paikoin hyvinkin vaikea hahmottaa. Miettikää esimerkiksi tätäkin: joookuuusiikynttiilöööitäooonkääynytkukkiiimaaan…. Sanat venyvät ja elävät, ne tarttuvat toisiinsa monimutkaisena ketjuna ja muuttuvat oudoiksi ja vieraiksi. Näennäisen yksinkertaisen joulurenkutuksen joutuukin hahmottamaan lähes joka kerta uudestaan.

Lopuksi toivotetaan erityisen hyvää joulua kaikille sellaisille tutuille ja tuntemattomille lukijoille, joille joulu on ajankohtainen asia.

Disgrace

Olen lukenut viime aikoina paljon J.M. Coetzeetä. Viimeksi sain loppuun Häpeäpaalun (Otava 2000, suom. Seppo Loponen). Vaikka luinkin sen suomeksi, ja Häpeäpaalu on ihan osuva nimi kirjalle, on todettava, että alkuperäinen nimi Disgrace on vielä mielenkiintoisempi. Jos nyt aion kertoa miksi, en tarkastelussani lähde siitä, miksi kirjailija on sattunut valitsemaan kirjalleen juuri tämän nimen (sitä en tiedä), vaan siitä, mitä nimi kertoo teoksesta, mitä ominaisuuksia siitä voidaan sen kautta nostaa esiin.Romaani kuvaa Etelä-Afrikkaa apartheidin jälkeen. Päähenkilö David Lurie, Kapkaupungin yliopiston viestinnän- ja kirjallisuudenopettaja, viettelee oppilaansa ja tulee sen johdosta erotetuksi virastaan. Sen jälkeen David lähtee maalle tyttärensä Lucyn luo. Maalla elävät rinnakkain mustat ja valkoiset, takanaan julma historiansa, monia asioita, joista ei puhuta ääneen. Kolme mustaa miestä murtautuu Lucyn taloon ja raiskaa tämän. Lucy ei puhu aiheesta, ei nosta syytettä, vaikka David yrittääkin häntä siihen suostutella.

Romaani kertoo disgracestä, kahdesta erilaisesta tunteesta, mielentilasta, asiaintilasta. Sanottakoon sitä suomenkielisen esityksen yksinkertaistamiseksi vaikka sitten ”häpeäksi”. Grace tarkoittaa armoa, sallimusta, viehkeyttä, muodon tai suhteiden eleganssia, tietynlaista sulavuutta tai toisaalta tietysti suosiota ja miellyttävyyttä. Kaikkine noine merkityksineen sanassa on hiljaista nöyryyttä, tietynlaista pehmeyttä, kaikua isoista, kaikenpeittävistä asioista (armo). Dis-etuliitteen kanssa sanasta tulee vastakohtansa: epäarmo, epäviehkeys, epäeleganssi, jotain rujoa, raakaa ja rajua, armotonta, armon olemattomuutta, epäsuosiota, epämiellyttävyyttä, ja tietenkin julkista häpeää ja kunniattomuutta. Verbinä disgrace on historiallisesti, ei ilmeisesti juurikaan enää, tarkoittanut gracen poisottamista, sen tyhjäksi tekemistä, häpeään saattamista.

Jos joku on a disgrace to the family, hän tuottaa häpeää perheelleen, on sen häpeäpilkku. Davidin häpeä on julkista. Hän tulee juurikin kuvaannollisesti naulituksi häpeäpaaluun, kun joutuu eroamaan virastaan. David itse suhtautuu tapahtuneeseen aluksi näennäisen välinpitämättömästi, ehkä hiukan kyynisesti, ei suostu katumaan tekoaan.

Maalla, Lucyn asuinalueella, kohdataan toisenlainen tunne, disgracen toinen puoli. Se ei ole samanlaista tunnetta kuin Davidin julkinen häpeä kaupungissa. Se ei ole kenenkään yksittäisen henkilöhahmon osa. Se on kaikilla yhteisön jäsenillä yhtä aikaa, syystä tai toisesta, kuin ilmassa leijuva painostava epämääräisyys. Ketään ei suoranaisesti naulita häpeäpaaluun, silti kaikki tietävät mitä tapahtuu nyt ja mitä joskus on tapahtunut. Taustalla kuuluu juurikin apartheidin kaiku. Disgrace on siellä kätketympi tunne. Siitä ei puhuta, paitsi korkeintaan varovasti yksityisissä keskusteluissa, niin, ettei oikeastaan koskaan päästä asiaan. Se satuttaa, kytee pinnan alla, johtaa joidenkin kohdalla julmiin tekoihin, ja toisten kohdalla alistumisiin, vaikenemiseen, jotta elämää yhteisössä voisi jatkaa. Lucyn vaikeneminen on tiettyä peräänantamattomuutta, haluttomuutta antaa periksi, luopua siitä elämästä ja osasta jonka on valinnut, vaikka siitä joutuisikin kärsimään, ehkä siksi, että kärsimyksen kokee ansainneensa, tuntee historian vuoksi häpeää. Vaikeiden, rajujen ja raakojen asioiden kanssa on elettävä, jaksettava kantaa historian aiheuttama disgrace.

Häpeäpaalussa oleminen on julkista häpeää, häpeää muiden edessä, muiden paheksuntaa, ulkoapäin tulevaa, ”saisit hävetä”. Julkisen ”häpeän” lisäksi disgrace voisi olla myös peitellympää, hiljaisempaa ”häpeää”, sellaista, joka tulee jostain sisältäpäin, ei kohdistu yksittäiseen ihmiseen, vaan eri tavoin eri osapuoliin. Coetzeen romaanissa kuvataan molempia disgracen mahdollisuuksia, vakuuttavalla ja tarkkanäköisellä tavalla, päähenkilön osuvien ja terävien analyyttisten huomioiden kautta. Siinä eivät ole kirjan kaikki ansiot, eikä ajatus välttämättä kanna kovin pitkälle, mutta se on eräs mahdollinen näkökulma.

Tietenkin ylitulkitsen sanaa, valjastan sen näennäisen mielivaltaisesti ja epäoleellisestikin kertomaan jotain romaanista, jonka otsikko se on. Osansa ylitulkintaan varmasti tuo se, että selvitän asiaa suomen kielellä, tulkitsen disgracen loppujen lopuksi jonkinlaiseksi häpeäksi, sen eri muodoiksi, mutta eihän häpeäkään ole yksiselitteinen sana. Toki on selvää, että kun disgraceä määritellään englanninkielisissä sanakirjoissa, shame on läsnä monessakin sanan eri vivahteessa, ja tunnetusti shame-sanan merkitykset taas liippaavat läheltä kotoista häpeä-sanaamme. Miksei häpeä sinänsä sopisi kattamaan molemmat tunteet, joita kirjassa kuvataan, jos unohtaisi paalun, eikä yrittäisikään ajatella englantia.

Selvää on kuitenkin, että yksikään sana ei ole yksinäinen merkitysyksikkö. Yksittäiset sanakirjamääritelmät eivät riitä kovin pitkälle. Jokainen sana kantaa mukanaan muita sanoja, viittauksia muihin sanoihin, erilaisia ominaisuuksia, sekä osiensa summan että erityisesti historiansa, kontekstiensa kautta. Sanoja on vaikea määritellä toisten sanojen avulla, ne on kirjoitettava auki, eikä mikään ”määritelmä” ole lopulta sellaisenaan riittävä, vaikkakin ehkä mahdollinen. Sellainen mahdollisuus, tulkinta, ylitulkinta, on luenta sanasta, ja on siten aina subjektiivinen, ihan kuin loppujen lopuksi mikä tahansa kaunokirjallisen tekstin luenta, kuten tämäkin näkemys Coetzeen romaanista. Siinä mielessä ylitulkinta voi olla mahdollinen tai perusteltu, oikeutettu riippumatta siitä, missä määrin esimerkiksi tulkitsijan voi katsoa olevan pätevä arvioimaan englanninkielisen sanan kaikkia merkityksiä.

Maybe you’d be better off without this

Oletteko koskaan miettineet, miksi englanniksi sanotaan I am better off without you? Miksi siis juuri better off? Siltä varalta, ettette ole asiaan perehtyneet, olen selvittänyt asian puolestanne. (Joskaan päätelmieni paikkansapitävyydestä kaikissa konteksteissa en mene takuuseen).

Oxford English Dictionaryn mukaan off-sanaa käytetään usein sanojen better, worse, badly, comfortably ja muiden vastaavien yhteydessä, jolloin viitataan siihen, että ollaan sanan kuvaamalla tavalla tai sen kuvaamassa tilassa. Sanontatapa taas juontuu luultavasti ilmaisusta to come off: aivan kuin henkilö, joka on selviytynyt hyvin jostain hankalasta tilanteesta has come well out of a difficult situation, voi henkilö myös come well off from a struggle. Näin ollen siis henkilö, jolle on käynyt edellä kuvatulla tavalla, on well off. Toisin sanoen to come out of = to come off -> tulla pois jostakin ja to be better off -> olla paremmin pois jostakin.

Off-sanalla on lukuisia merkityksiä, mutta yleisimmin se liittyy kai jonkin puuttumiseen, kaukaisuuteen, poissaoloon tai poismenoon. Ilmaisua better off voidaan käyttää esimerkiksi tilanteissa, joissa ollaan better off without you, tai kenties jopa The new job would make him a lot better off, jolloin henkilö saa luultavasti enemmän palkkaa kuin ennen, on hyvin toimeentuleva eli ei ole riippuvainen muista. Ehkä off-sana on tässäkin yhteydessä ymmärrettävissä siten, että jokin tilanne/asia/ihminen ikään kuin puuttuu, on poistunut, on menneisyydessä tai tarpeeton.

Ai miksikö tämä on olennaista? Ei se olekaan, tieto on täysin turha, ja ehkä tavallaan ilmiselväkin. Joskus on vain mielenkiintoista miettiä tällaisia asioita. Tai kenties siksi, että kieli on joskus loogisempaa kuin äkkiseltään luulisi. Ihan kuin Newspeakiä käyttäisi.

Kielioppia eli oppia kielestä tai kielellä, oppitunti 4

4. oppitunti: Kohteliaisuudesta
Onhan siitä puhuttu, että ranskalaiset ovat äärimmäisen kohteliaita. Silti turkulainen on tukehtua nauruun saadessaan pankista kirjeen, joka päättyy seuraaviin sanoihin: Nous demeurons à votre entière disposition et vous prions de croire, Chère Mademoiselle, à l’expression de nos sentiments distinguées – Olemme jatkossakin täysin teidän käytettävissänne ja pyydämme teitä uskomaan, rakas Mademoiselle, kun ilmaisemme teille mitä erityisimmät tunteemme.

Ilmauksen suora kääntäminen (suora kääntäminen on tietenkin melkoinen mahdottomuus ja epätarkka ilmaus sinänsä, mutta siitä huolimatta yleisesti käytössä ja siksi tässäkin varmasti ymmärrettävissä) on hiukan vaikeaa, sillä suomessa ei tietenkään missään olosuhteissa ole tapana käyttää vastaavia sanontoja. Mitä lukee suomalaisissa pankin kirjeissä? Valitettavasti sellaisia ei ole juuri käsillä, mutta todennäköisesti jotain sellaista kuin “terveisin [pankin tai pankkivirkailijan nimi tähän]“.

Ranskalainen käyttää kohteliaisuudessaan paljon hienoja sanoja. Suomalainen kuvittelee itsensä sen rinnalla epäkohteliaaksi, sivistymättömäksi moukaksi. Toteavat lehtien yleisönosastolla, että jo olisi aika suomalaisenkin oppia hiukan eurooppalaista kohteliaisuutta. Paitsi ettei kohteliaisuus ole absoluuttinen arvo. Kommunikaatiotilanne on aina täynnä uhkia ja vaaroja, joita on yritettävä kielen keinoin välttää. Kohteliaisuus liittyy siihen, miten suojellaan toisten kasvoja, ollaan tunkeutumatta toisten reviirille. Kohteliaisuus on pohjimmiltaan monia asioita, muutakin kuin yksittäisiä ilmauksia tai sanoja.

Suomalainen on kohtelias, kun käyttää vähän vähemmän sanoja. Suomalainen on kohtelias, kun ei vie enempää kirjeen lukijan aikaa päättämällä kirjettä monimutkaisen koukeroisesti. “Terveisin” riittää. Jos tahtoo jatkaa vähän pidempään, siihen voi lisätä “ystävällisin” tai “parhain”. Jos sattuu olemaan sopiva vuodenaika, voi sen liittää terveisiin: syysterveisin [tähän yrityksen (sillä näin kirjeensä päättävät ovat usein mainoshengessä ihmistä lähestyviä yrityksiä) nimi].

Toinen esimerkki voidaan ottaa kaupan kassalta. Luottokortilla maksettaessa on joskus esiteltävä henkilöllisyystodistustaan. Madame, votre carte d’identité, s’il-vous plaît (Rouva, henkilöllisyystodistuksenne, olkaa hyvä), töksäyttää ranskalainen kassahenkilö. Suomalaisen korvissa se saattaa kuulostaa jo epäkohteliaalta, ivalliselta suorastaan. Etäisyys on suuri, koska kohteliaat sanat ovat niin suuria. Tilanteen jäykkyys ahdistaa. Suomalaiselle sopii toisenlainen menettely: Oliko teillä henkilöllisyystodistusta? käy varsin mainiosti. Teitittely ja myymäläimperfekti ovat riittävän kohteliaita ilmauksia. Kysytään hiukan kierrellen mitä kysytään eikä ympäröidä töksähtävää, omituisen irtonaisen kuuloista nominilauseketta molemmin puolin kankean etäisillä kohteliaisuuden ilmauksilla.

Lisäksi ovat tietenkin tittelit ja arvonimet. Turkulainenkin tulee kutsutuksi madameksi tai mademoiselleksi Ranskassa jatkuvasti, mutta ei koskaan totu siihen. Se töksähtää usein korvassa ärsyttävästi ja saa kaipaamaan kotiin, missä korkeintaan illalla baarista palatessa vastaan tulevat miehet kyselevät, että mihinkäsh neidillä on matka. Suomalaiselle sopii paremmin, että vuorovaikutustilanteen toiseen osapuoleen viitataan kielen keinoin vain silloin, kun se on tarpeellista, eli silloin kun on käytettävä persoonapronomineja tai henkilöihin muuten liittyviä päätteitä ja taivutusmuotoja.

Suomalainen on kohtelias, kun ilmaisee asiat totutuilla tavoillaan. Suomalaiseen kohteliaisuuteen ei kuulu koukeroinen kieli ja pitkän kaavan mukaan rakentuva kohteliaisuus, vaan usein aivan toisenlainen ilmaus, joka sekin on omalla tavallaan ehkä kiertelevä ja kaarteleva, aina ei kysytä suoraan saatikka käsketä tai kielletä, mutta ilmaukset eroavat silti ranskan vastaavista. Keskiarvo on kuitenkin se, että harva pankkivirkailija kokee asiakastaan kohtaan mitään sen erityisempiä suuria tunteita. Jos lopettaa kirjeensä yksinkertaiseen terveiseen, on se suomalaisen mielestä rehellistä. Ranskalaisen mielestä ehkä riittämätöntä. Mutta ei se mitään. Kumpikaan tapa ei ole yksiselitteisesti toista parempi tai huonompi, ”kohteliaampi” tai ”epäkohteliaampi”. Kielessä (ja kliseen mukaisesti ”maassa”, koska maa ei ole aina helposti erotettavissa kielestään) kielen tavalla, ja niin edelleen.

Kielioppia eli oppia kielestä tai kielellä, oppitunnit 1, 2 ja 3

1. oppitunti: Kellonajat
Uuden kielen opiskelun alkutaipaleella törmää väistämättä kellonaikoihin. Quelle heure est-il?, kysyy ranskalainen. Tai kenties: Est-ce que tu as l’heure?, onko sinulla tuntia tai aikaa eli kellonaikaa eli kelloa. Helppoa kuin mikä.

Mikään oppitunti ei kuitenkaan valmista siihen tunteeseen, jonka ihminen kokee, kun lopulta on itse paikan päällä, vieraassa maassa, jossa kieltä on todella ymmärrettävä ja puhuttava, ei vain leikittävä sillä, käänneltävä sitä ympäriinsä, täytettävä aukkoja sanoilla. Missään oppikirjassa ei kerrota miten suhtautua siihen järkytykseen, joka iskee, kun tajuaa, ettei ymmärtänyt kysymystä, niinkään yksinkertaista kuin mitä kello on, siitäkään huolimatta että on opiskellut kieltä useita vuosia. Edes toisella toistokerralla. Lopulta sitä vastaisi varovasti, ettei tiedä. Ai sä et tiedä, ihmettelee toinen. Väärä vastaus, jos kerran on kellokin ranteessa.

2. oppitunti: Julkisissa liikennevälineissä
Jokaisen turistisanakirjan viimeisillä sivuilla on ohjeosio, jossa opetetaan muun muassa lause Est-ce que cette place est libre?, onko tässä vapaata. Turkulainenkin ääntää lauseen huolellisesti, kun sitten ensimmäisinä päivinä vieraassa maassa haluaa bussissa istumaan. Pian hän luopuu lauseesta, sillä kukaan muukaan ei kuulu koskaan käyttävän sitä. Istuvat vain alas. Sitä paitsi useimmiten bussi on niin täynnä, että istumisesta on turha haaveillakaan.

3. oppitunti: Tien neuvominen ja kysyminen
Tien neuvominen ja kysyminen on jokaisen itseään kunnioittavan kielen alkeisoppikirjan vakiokappaleita. Kun sitten päätyy turistina Pariisiin, selviää hyvin pian miksi se on niin tärkeää. Ei sillä että neuvoa itse tarvitsisi. Turistilla on kyllä kartta kädessä ja sitä voi sitten käsissään pyöritellä ja löytää oikean reitin. Jos kulkeekin vähän harhaan, ei se haittaa. Vahingossa saattaa löytää hyvinkin mielenkiintoisia katuja ja asioita, kuten vaikka uusia kirjakauppoja tai hauskoja liikennemerkkejä.

Hukassa ovat sen sijaan muut. Harva se hetki tulevat Pariisissakin turkulaiselta kysymään, että missäs täällä olikaan se-ja-se tie, ja anteeksi, mutta mahdattekohan tietää, madame, että miten minä pääsen RER-junalla Val de Fontenayhin. Jos turkulainen suinkin ymmärtää kysymyksen, kyllä hänestä joskus apuakin on, varsinkin muutaman viikon maassa oleskelun jälkeen.

Kieltä kaduilla, osa 3: suom. huom.

Edellisessä tekstissä mainittu ranskan sana public voi olla myös adjektiivi, jolloin se viittaa julkiseen tai yleiseen. Adjektiivista on olemassa myös feminiinimuoto, jossa se esiintyy muun muassa lauseessa ne pas jeter sur la voie publique. Voie publique on sanakirjan mukaan yleinen tie, katu. Sellaisenaan lause ei kuulosta kovin järkevältä, mutta muovipussiin kirjoitettuna se on ymmärrettävissä: älä heitä luontoon. Onko siis pääteltävä, että siinä missä ranskalainen näkee vilkkaasti liikennöidyn tien, on suomalaisella edessään hehtaari metsää?

Sitä paitsi Suomessa asiat on viety pidemmälle: suomalaisen muovikassissa lukee, että se voidaan hävittää polttamalla, joka jo ikään kuin sisältää suosituksen olla heittämättä muovikassia mihin sattuu. Toisaalta Ranskassa huolehditaan katujen puhtaudesta myös muilla tavoin: eräskin liikennemerkki kehottaa kepeästi keräämään koirankakat – J’aime mon quartier, je ramasse (Rakastan kortteliani, siispä kerään). Kuvassa esiintyy monista muistakin liikennemerkeistä tuttu mies (hän se ehtii joka paikkaan) lapion ja koiran kanssa.

Kieltä kaduilla, osa 3

Suomessa on tunnetusti asiaton oleskelu työmaalla kielletty. Ranskassa vastaavaa asiaa ilmaistaan työmaakylteissä lauseella chantier interdit au public (työmaa kielletty “yleisöltä”). Asiaton oleskelu ja yleisö ovat sävyltään täysin erilaiset. Suomen määrittelytapa kuulostaa jollain tapaa etäisen persoonattomalta, ranskan yleisö taas luo kuvan epämääräisestä joukosta ihmisiä. Asiaton oleskelu on ilmauksena kiehtova, sillä siinä soi tietty virallinen etäisyys, se ei viittaa kehenkään tiettyyn henkilöön tai ryhmään. Ei ole määritelty, kuka paikalla kenties asiattomasti oleskelisi, mutta on oletettava, että jonkun on se tehtävä. Asiaton oleskelu ei voi olla pelkkä automaattinen, itsenäinen toiminto, joka ei vaadi ketään toimijakseen, vaikka siltä saattaa kuulostaakin. Jos ajatellaan itseään asiatonta oleskelijaa, homma muuttuu jo rankemmaksi.

Asiaton oleskelija maleksii paikalla ilman lupaa. Yleisö taas on tässä tapauksessa se tarkemmin määrittelemätön ryhmä ihmisiä, jotka eivät kuulu työmaalla työskenteleviin. Yleisö on vain kasvotonta massaa, joka kenties oleskelee paikalla, mutta oleskelun laatu jätetään määrittämättä. Sanana yleisö tuo mieleen assosiaatioita teatteriyleisöstä, joka tungeksii lämpiössä väliajalla, television katsojista, kirjojen lukijoista ja rikospaikalle kerääntyvästä yleisöstä, jonka sarjakuvan poliisi käskee muualle kehottamalla yleisöä hajaantumaan, sillä mitään nähtävää ei ole. Yleisö taputtaa tai heittelee tomaatteja.

Asiattomassa oleskelussa on lievän laittomuuden kaiku: se soi aitojen yli hyppivien poikien naurua (sellaista, jota oli vallattomista pojista kertovissa kirjoissa joskus kauan sitten). Se näkyy eksyneessä, väsyneessä ihmisessä, kun tämä tietämättä mihin on menossa harhailee myöhään illalla työmaalle ja päättää varastaa akkuporakoneen vain, koska se on siinä.

Toisin kuin yleisön jäsen, asiaton oleskelija ei kuulu mihinkään joukkoon. Hän poistuu paikalta vaivihkaa ja ennen kaikkea yksin. Hän vilkuilee varovasti sivuilleen ja juoksee sitten hiljaa pois yön pimeydessä. Asiaton oleskelija ei jää kiinni. Hän huokaisee helpotuksesta. Poliisin kanssa hän joutuu kyllä tekemisiin jo seuraavalla viikolla, kun hän ajaa Lahti–Heinola-välillä lievää ylinopeutta. Sakot eivät lopulta nouse kovin suuriksi. Hän on oppinut läksynsä. Vastedes hän kulkee vain julkisilla kulkuneuvoilla. Bussin ikkunassa lukee: Ikkunat pidettävä suljettuina. Hän nojaa koko matkan ikkunaan ja pitää siitä kiinni.

Kieltä kaduilla, osa 2

Kuvassa ranskalainen liikennemerkki. Sanakirjan mukaan riverain on kadun, tien, joen varrella, metsän, lentokentän, reunassa asuva henkilö; rantapalstan omistaja. Kuvassa lienee siis tonteille ajo sallittu –kyltti, tai ainakin vähintään ei koske tonteille ajoa. Sama sanakirja kääntää huoltoajon ranskaksi: desserte f [des riverains]. Pariisin kaduilla desserte-aiheista merkkiä ei kuitenkaan näy. Sen sijaan näkyy liikennemerkki, jossa sallitaan tavarantoimitukset, livraisons. Merkistä on lukuisia eri variaatioita: accès interdit sauf pour livraisons, yksinkertaisempi sauf livraisons, arrêt autorisée pour livraisons, ja niin edelleen. Toisinaan näkee myös merkkejä, joissa toimitukset on jyrkästi kielletty, livraisons strictement interdits. Livraisoneista on säädetty jotain melkeinpä useimmilla kaduilla.

Suomen huoltoajo kattaakin paljon monipuolisemman ajon. Kielitoimiston sanakirja määrittelee huoltoajon seuraavasti: kiinteistön huoltoon, tavarankuljetukseen yms. liittyvä ajo, joka voidaan sallia muulta ajoneuvoliikenteeltä kielletyllä alueella. Huoltoajo sisältää siis huoltoon painottumisestansa huolimatta sekä tonttien huoltoajon että tavarantoimitukset. Ranskan merkeissä keskitytään toimituksiin, ja sanakirjan perusteella voisi luulla, että on olemassa erikseen myös huoltoon keskittyvää ajoa käsitteleviä liikennemerkkejä. Kenties jossain onkin, mutta ne ovat niin harvinaisia, ettei niitä osu silmiin.

Toisaalta, mitäpä liikennemerkeistä maailmassa, jossa katuakaan ei ylitetä silloin kun vihreä valo palaa, vaan silloin kun autoja ei välittömästi ole tulossa.

Bonuskuva:

Sisäänkäynti kielletty opiskelijoilta (teksti yliopiston seinässä).

Toimitus pahoittelee kuvien huonoa tasoa. Valitettavasti meillä ei ole varaa palkata kunnon valokuvaajaa.

Kieltä kaduilla, osa 1

Ranskalaiset ovat välittömiä ja kohteliaita ihmisiä. Heillä on tapana ystäviään, työtovereitaan tai tuttaviaan tavatessaan antaa näille poskisuudelma, kevyt hipaisu kummallekin poskelle. Suomalainen ei sellaiseen ole tottunut, halaa korkeintaan kavereita pitkästä aikaa tavatessa, sen nyt ehkä sentään jo nykyään. Henkilökohtaisuuksiin menemisen suomalainen jättää muille.

Käyttäytymismalli on paljon syvemmällä kuin ensiksi luulisi. Ranskassa junan vaunun seinässä lukee: pour votre securité, n’ouvrir pas cette porte – teidän turvallisuutenne takia, älkää avatko ovea. Kehotus on hyvin kohtelias, teitittelymuodossa, kuten ranskassa yleensä, mutta se on kohdistettu suoraan kyltin lukijalle.

Suomalainen pysyttelee etäällä jo kylteissään ja varoituksissaan, sillä Suomessa ovi on turvallisuussyistä pidettävä suljettuna. Missään ei tietenkään kerrota kenen toimesta. Sehän olisi kapulakieltä. Eihän se käy. Ja ovet pysyvät kiinni. Kyltissä ei ole varsinaista lukijalle suunnattua kieltoa tai käskyä, mutta suomalainen tietää, että kyltti tarkoittaa paljon enemmän kuin sanoo, kuten suomalaiset yleensä.

Eihän suomalainen puhu rakkaudestakaan. Suomalainen kyllä tietää, että toinen rakastaa, kun tämä aamulla ojentaa kahvikupin ja hymyilee väsyneesti pöydän yli. Toisin on Ranskassa: siellä rakkaus on suorastaan arkipäivää, ranskahan on sentään rakkauden kielikin. Siksi amerikkalainen firma mainostaakin Ranskassa näin: C’est tout ce que j’aime! Suomeksi sama lause kuuluu tietenkin: I’m loving it! Suomalainen ei ole tottunut tuollaiseen kieleen – mikä tahansa vastaava mainoslause kuulostaisi suomeksi suomalaisen korvissa lähinnä vain turhan kornilta, imelän siirappiselta tai muuten vain liioittelulta. Jos suomalainen näkisi televisiomainoksessa mainoslauseen, jossa puhutaan rakkaudesta, hän vain naurahtaisi vaivautuneesti. Vieraskielisyys tuo lauseeseen jonkin ylimääräisen irtonaisuuden, sopivan etäisyyden jolla sen kestää irvistämättä. Englanti on sentään cool, ja siitäkin syystä parempi kieli mainoslauseisiin kuin rakas suomemme.