a project for reading?

One more quotation from Peter Middleton, distanced from its context:

“a willingness to take the projects of the text, as they realize themselves in the reader’s present, forward into some future, not passively but as an active reader who both challenges them and experiences their force.
To do this is to read forward, to recognize the imperatives of distance in distant reading.”
(Middleton Peter 2005. Distant Reading: Performance, Readership, and Consumption in Contemporary Poetry. Tuscaloosa: The University of Alabama Press.)

— a principle that one might want to see put to use in reading… poems or smaller units within them.

books/reading?

“The literary book as a singular object also hinders recognition of the workings of readership because it acts as an obvious icon of both autonomous authorship and autonomous reading, the latter a strong illusion despite the fact that there are usually many other coeval copies, some even being coevally read, so that the text’s cultural work can take place only in isolated pockets that become aware of each other over time, if at all. In practice, the encompassing literary field or movement can partially function like this—one novel is answered by another, magazines provide reviews and letters that can at least represent aspects of collective response—a process that is rarely representative or democratic.” (Middleton Peter 2005. Distant Reading: Performance, Readership, and Consumption in Contemporary Poetry. Tuscaloosa: The University of Alabama Press. p. 147)

Bloomsday, kohta ohi

Koska tässä blogissa on jostain syystä ollut ainakin takavuosina tapana kirjoittaa James Joycesta, en nytkään kykene vastustamaan kiusausta toivottaa kaikille hyvää Bloomsdayta, vaikka onkin jo myöhä. Ikään kuin Bloomsdaynä voisi toivottaa jotain kuten jouluna tai pääsiäisenä. Mitä esimerkiksi, hyvät tajunnanvirrat? ”Kai puun kaipuun uupuneen olo ilman ännää”? (Lainaus Leevi Lehdon uusimmasta suomennosversionäytteestä).

Toisaalla amerikkalainen Paigerella kuuluu lukevan Ulyssesta ääneen podcast-henkisesti. Nopea luenta katkeaa välillä innostuneisiin keskeytyksiin, hihitykseen ja paikoin myös asiaan kuulumattomaan vapaaseen jutusteluun, mistä syystä projekti on oudon kiehtova. Kuin podcast-ajan käännös kirjaston kirjasta, jonka marginaaliin joku on raapustanut omat kommenttinsa, ja toki vielä enemmänkin. Sitä paitsi kenties näin reippaan innostavalla asenteella tehtyjä tulkintoja on hyvä olla korkeakirjallisuuksiksi haukuttuihin, jospa joku hyvää aavistamatonkin tapojensa vastaisesti tahattomasti taipuisi tällaisen puoleen.

Ajan kohtaista

”kaikki todelliset vaikutelmat ovat keskenään erilaisia – mikä selittää ettei elämää suoraan jäljentävä kuvaus voi olla todenmukainen – ja ero johtuu siitä että mitättömintäkin sanaamme jota olemme lausuneet ja vähäpätöisintäkin elettämme jonka olemme tehneet jossakin elämämme vaiheessa ympäröivät muut asiat ja niiden heijastukset, joilla ei loogisesti katsoen ole mitään tekemistä tuon sanamme tai eleemme kanssa, sillä älymme on erottanut ne toisistaan kun ei ole tarvinnut noita muita asioita omaan järkeilyynsä”

Marcel Proust: Jälleenlöydetty aika (suom. Annikki Suni)
(jonka ehdin kumma kyllä jo lukeakin… Huh.)

Hajalinkkejä ajankuluksi ranskantaitoisille

Kas, Ranskassa romaani on joutunut kriisiin. Internetiäkin on tietysti ehditty syyttää. Mutta: « Kriisi, jossa ei ole enää kyse surunvalitteluista, vaan kriisi hetkenä jolloin romaani ottaa itsensä, rakenteellisen ja kielellisen potentiaalinsa uudelleen tarkasteluun, hetki jolloin kysytään sen mahdollisia muuntautumisia tänä postmodernina aikana », kirjoittaa Philippe Boisnard. Mistäs meillekin saatais? Vaikka toisaalta, sinänsä ajatus ei kuulosta mitenkään erityisen uudelta (varsinkin jos puhutaan postmodernista ajasta…), kriisejä tulee ja menee, tämä lienee vain yksi sellainen, ehkei sen kiinnostavampi kuin mikä tahansa kirjallisuuskeskustelu joka käydään yhden maan kirjallisuuden ympärillä (juuri näin) minä tahansa hetkenä, jolloin ei voi aavistaa onko siinä mitään sen kummempaa. Näin sivusta tarkasteltuna sellainen tuntuu helposti jotenkin laimealta. Kuitenkin tuo linkittämäni kirjoitus on jotenkin mielenkiintoinen, tietyssä mielessä tavanomainen ja odotettavakin kannanotto, mutta silti huomionarvoisen tuntuinen. Mielenkiintoisen kirjallisuuden kannalta “hyödyllistä” kuitenkin lienee, ettei romaani pääsisi istumaan kaapin päällä kuin vanha aviopari, joka on jo kauan sitten lakannut puhumasta toisilleen ja kommunikoi enää pään nyökkäyksillä ja merkityksellisillä oven kolahduksilla.

Muuta hyvin sekalaista:
Charles Pennequin: « Je n’ai rien à dire » («minulla ei ole mitään sanottavaa », jännä äänijuttu; varsinainen linkki löytyy sivun puolivälin jälkeen) Kilobytespatron.infossa.

Cecile Richard: « Je ne dis rien » (« en sano mitään »).

Sylvain Courtoux ja Emmanuel Rabu : Vie et mort d’un poète (de merde)

Les70.com: sivusto, jolla esitellään 70-luvulla syntyneitä ranskalaisrunoilijoita. Hauskaa sinänsä.

Ranskantaidottomille bonuksena animaatio:
Lucien Suel: Poèsie concrète.

Samasta toistoon

Lueskelin taannoin Samuel Beckettin runoja, nyt kun niitä on suomeksi, englanniksi ja ranskaksi samoissa kansissa (Miten sanoa, suom. Caj Westerberg 2006). Kirja on monikielisyydessään kiinnostava, pystyisi rakentelemaan tekstejä palasista, poimimaan jotain vasemmalta, jotain oikealta ja näkemään ne rinnakkain, ei ensimmäisenä ja toisena vaan mieluiten kolmantena. Mutta olisiko sellainen lähestymistapa lukemiseen uskoa siihen, että onkin olemassa jokin aidoin ydin, johon itse asiassa siinä paperilla, kummankaan kielen muodostelmien pinnalla ei päästä? Että ne edustavat molemmat ”samaa”, niiden lisäksi on olemassa jotain muuttumatonta, johon ne molemmat palautuvat, ja yhdistelemällä voidaan kenties päästä lähemmäs? Tulkintaa, kyllä, mutta mistä? Ja olisiko näin lukiessaan osunut herttaisesti pieleen, vai onko se väistämätöntä ja oleellistakin? Ehkä jonkinlaista tasavertaisuutta. Entä kumpikin erikseen? Kaiketi Suomessa julkaistussa teoksessa tulisi suomenkielinen teksti nähdä tärkeimpänä, jollei peräti “alkutekstinä”. Onhan se koko julkaisun pointti, se mitä klassikkokirjallisuudesta kiinnostunut kuuliaisesti tavaa tässä maassa juuri nyt, arvioi näiden uusien tekstien toimimista ja ilmituloa ja tietää, ettei nyt ole niiden lukijana yksin (vaikkei tuhatpäiseen joukkoon kuuluisikaan…). Niinkö. Jääkööt nämä kysymykset nyt ratkaisematta.

Beckettin englanninkielisissä runoissa on paljon nimiä ja paikannimiä, enemmän tai vähemmän tunnistettavia kohtia joihin sijoittaa jotain: ”oli onnenmaa / American Bar / osoitteessa Rue Mouffetard” —- ”ja tahrattomana liu’un vapaasti ruskeissa ryysyissä” —- Vita Nuovaa edeltäen / ovat paikalla Dante ja autuas Beatrice”. Tyylikäs vauhti, kirkas ja nopea siirtymä. Ja mitä pitäisi päätellä siitä että on American Bar, mistä se kertoo, niin, olen kaiketi itsekin käynyt sen edessä kerran, mutta en mennyt sisälle, jos kyseessä nyt on edes sama paikka. Eikä tietenkään ole, se on vain nimi, tekstissä. Hajanainen tapahtumasarja baarissa on kuitenkin värikäs, ja mitä tekee puhuja, ottaako hän sen kaiken tosissaan, on sellainen reippaan suorasukainen, ”haisevassa vanhassa puvussani”, ja muihinkin kohdistuu hänen kriittinen silmänsä, kepeästi, ”mahtava ahteri asettuu kuin vaahto”, mutta on sittenkin kuin olisi itsekin vähän eksyksissä, niin kuin Beckettillä yleensä ollaan reippaasti hukassa. Anelee kuin hukkuva yössä tai senkin ironisesti, ”Herra armahda”. Ironian ääni taustalta kuin jonkun toisen, ”haisevassa vanhassa puvussani”, ja toisessa runossa ”kuoliaaksikiristävässä saastaisessa sadetakissa”. Jako kahteen. Banaalia suorastaan. Minän oleminen värittää ja täyttää tilan.

Alkuun vaikuttaisi, ettei Beckettille ominaista juuttumista ja toistoa tässä näy, mutta loppupään ranskaksi kirjoitetut, yhä lyhyemmiksi käyvät runot johtavat etsimään kaiken redusointia äärettömyyksiin jo itsestään. Yritystä löytyy: ”hullut sanoisivat / ei koskaan enää / pian / toistakaa”, siinä koko runo, mutta ei kai toistoa ole, tai jos niin vain retorisesti, se vain kehottaa, kuin palaamaan alkuun, teksti kiertymään itsensä ympäri. Ikään kuin toistamisella välttäisi hullujen sanoman, ”ei koskaan enää”, siitäkin on pian päästävä, palattava alkuun ja toistettava, tai mentävä toisaalle, seuraavalle sivulle: ”askel askeleelta / ei mihinkään”. Tai palattava vasemmalle, ranskaksi. Kuin stereona?

Teksti tavoittaa vain muutaman sanan mittaisen tilan, ei tuttua paikkaa tai nimeä, ei ketään. Kai pakosti joku joka kehottaa ”toistakaa”, läsnäolemattomalle suunnattu käsky, ikään kuin tässä olisi joku juuri nyt, mutta ei kukaan toista, en minä tai hän jota ei ole, mihinkään ei päästä. Se ei tunnu viittaavan mihinkään, vain häivähdys asenteesta, kellumista abstraktissa epätilassa. Sanan paino korostuu, hyvin geneerisen mutta sittenkin oudon lausuman paino, eikä se ole sellaista mikä olisi jo olemassa ja sanottua, vaan mahdollisuuden aktivoimista, sen tuomista esiin, tapahtumista ehkä kielessä, kuten aina, mutta tässä jos joskus. Ja harvoin näyttävät kaksi kappaletta samaa tekstiä rinnakkain niin erilaisilta kuin Beckettin pienimmissä runoissa tässä kirjassa.

Kirjava kysely

Sen kerran kun minutkin haastetaan meemiin, niin täytyy toki vastata, vaikka en yleensä tällaisia ole tavannut tehdäkään. Menköön nyt vielä vieraalla kielelläkin, vaikkei sekään oikein sovi kuvaan.

1. One book that changed your life:
James Joyce’s Ulysses, which sounds like a snobbish/lame answer [depending on who you ask], but in a way & very indirectly.

2. One book you’ve read more than once:
I would have to say Ihanat naiset rannalla by Monika Fagerholm. I read it about 10 times during the 1990s. That was probably more than enough. Only certain recent poetry books might top that, but I’ve lost count.

3. One book you’d want on a desert island:
Few works are suitable for reading on a desert island. Definitely nothing postmodernist. Maybe I’d take The Complete Works of William Shakespeare. It would at least keep me occupied for a while.

4. One book that made you giddy:
Depending on how one defines giddy, but I could mention something by Eugène Ionesco.

5. One book that wracked you with sobs:
I can’t think of anything besides Little Women by Louisa M. Alcott. So does this mean books haven’t made me cry since I was 11 (or maybe even younger)… There must have been something after that, though not recently.

6. One book that you wish had been written:
Probably the one someone out there always wanted to write but didn’t have the time or a chance for it.

7. One book you wish had never been written:
No use crying over spilt milk, etc.

8. One book you’re currently reading:
Wordsworth & Coleridge: Lyrical Ballads; Katkos ja kytkös – modernismin ja postmodernismin suhde traditioon; The Best American Poetry 2004; & 2005; there are a few other ones I started as well; but I really need to go to the library.

9. One book you’ve been meaning to read:
There are hundreds of books I need to read, but I’ll just say Bouvard et Pécuchet by Gustave Flaubert. I bought it last year and it’s been sitting on my desk since then, usually under a pile of other books that called for more urgent reading. I don’t know why I never get started with it, I know I’d like it.

10. Now tag five bloggers:
I’ll just leave it open for anyone to do if they wish. If you’re reading this, have a weblog but don’t usually do memes, maybe you should try this one.

Määrittämätöntä kesäbloggailua

Olen lueskellut viime aikoina ranskalaista runousnettilehteä Hypercourtia. Satunnaisesti ilmestyvän lehden ideana näyttäisi olevan, että joka numeroa koordinoimaan valitaan joku henkilö/taho(ja), joka kutsuu sitten mukaan muita kirjoittajia. Uusimmassa, kesäkuun numerossa kokoonkutsujina on kolme runousjulkaisua, ja teksteissä vaikka mitä jännää: Consumerectomya, poliisin toimintaa, veden merkityksestä ilmassa, matkasuunnitelmia. Ja liikennemerkkejä! Muuten olen sitä mieltä, että liikennemerkit ja erilaiset kyltit ovat ehkä parasta tekstiä mitä kaduilta löytyy; kaikkine sääntöineen ja merkityksineen, puhumattakaan vapaampien lisäkylttien kielioppivirheistä ja muista kummallisuuksista, joten luonnollisesti ilahdun aina, jos törmään merkkeihin runoudessa. Suosikkitekstini lehdessä on kuitenkin P.N.A Handschinin (kuka lieneekään, en ollut aiemmin kuullut hänestä) pätkä, jossa kerrotaan loputtomasta kesästä (Et Ludwig van B. nous présentera Louis-Ferdinand Céline. Ce sera un été sans fin…Oui nous ne parlerons que transparence et opacité). Lehteen kannattaa tutustua, jos ranskalainen runous kiinnostaa. Ranskantaidottomia lohduttanee, että mukana on myös muutama englanninkielinen teksti (joiden kirjoittajat eivät kylläkään taida olla ranskalaisia).

——

Kyseinen nettilehti on toiminut minulle virkistävänä välipalana polttavan auringonpaahteisella raskaudellaan kesäpäiviäni pitkään täyttäneen englanninkielisen kirjallisuuden historian keskellä. Luulisi, että tähän mennessä osaisin senkin historian jo ulkoa, mutta aina siihen on palattava. Ei voi kuitenkaan väittää, etteikö se olisi tuntunut jotenkin piinaavan sopivalta tällaisina lämpiminä päivinä.

Englanninkielisen kirjallisuuden historia sentään muun muassa taistelee itsensä käyntiin lohikäärmetarinoilla ja herttaisen alliteratiivisella runoudella, levittäytyy suureellisesti näyttämölle kunnes teatterit hetkeksi suljetaan, pohtii aikoja ja tapoja laveasti Lontoon kujilla ja brittikartanoiden kosteissa olohuoneissa viihtyvässä romaanimuodossa, jossa realismi iskee kasvoille lujaa, ja vaeltelee nätisti pilvenä halki maiseman – oi miten rakastankaan Wordsworthia – älkääkä kysykö miksi pidän Wordsworthista mutta Leinon totean tylsäksi, puhuvathan he molemmat luonnosta, Wordsworth vieläpä niin isolla N:llä kuin kuvitella saattaa… tai saahan sitä kysyä, mutten osaa ainakaan juuri nyt vastata tyydyttävästi, vaikka eihän kyse tietysti olekaan ollenkaan samasta asiasta. Joka tapauksessa ”thoughts of more deep seclusion”, korostan, ”of more deep”: miten ehdotonta ja täydellistä eristyneisyys onkaan ja silti pelkkä ajatus. Joten jos ei ranskalainen runous kiinnosta, aina kannattaa lukea edes Wordsworthia… (ja vuosisata Wordsworthin jälkeen historiassa vasta alkavatkin hyvät ajat; aletaan toistella sellaisia määritelmiä kuin open-endedness, tendency to resist closure and fixed meaning, ja sen jälkeen ovatkin jo vuorossa exile, displacement, alienation, marginalization, centre ja periphery ja “englantilaisen” kirjallisuuden käsitteen hajoaminen atomeiksi ja muotoutuminen yhä uudestaan eri paikoissa ja eri näkökulmista. Aina yhtä kiehtovaa, jännitystarina vailla vertaa – mikä tahansa kirjallisuudenhistoria on viihdyttävämpi kuin joku kesädekkari.)

Oh! Sarvikuono!

Luin jokin aika sitten Eugène Ionescon näytelmän Sarvikuono (Rhinocéros, 1959). Jonkin aikaa sen jälkeen näin sarvikuonoja kaikkialla, kuten lehdissä ja televisiossa tai verkossa.

Seuraavassa tulen selostaneeksi näytelmän kulun, joten jos joku ei tahdo tietää, lopettakoon lukemisen. Näytelmässä joukko ihmisiä seisoskelee pienen maalaiskylän aukiolla keskustelemassa absurdille teatterille ominaiseen tyyliin, kun äkkiä ohi rynnistää sarvikuono. Oh! un rhinocéros! toteavat kaikki vuorollaan, ja sitten Ça alors! (suomennosvaihtoehtoja: niin juuri!/juuri niin!/se juuri!/sepä se!/sepä hyvinkin!/tosiaankin!/totta tosiaan!/aivan!/niinpäs olikin!/no se just!…), eikä kukaan tiedä miten päin olisi. Hillittömimmän lausahduksen päästää suustaan päähenkilö Bérenger: Oh! Sarvikuono! Tuleepa siitä pölyä.

Myöhemmin kylän asukkaat alkavat yksi kerrallaan, aluksi hiljalleen, lopulta yhä kiihtyvässä tahdissa, muuttua sarvikuonoiksi. Vain Bérenger vastustaa viimeiseen asti. Hänellä on siihen hyvät syyt, hän ei kykene näkemään sarvikuonoutta tavoiteltavana tilana kuten muut. Bérenger on myös alkoholisti, ja jossain vaiheessa väittää jopa juovansa estääkseen sarvikuonoutumisen. Logiikkaakin näytelmässä pyöritellään, mutta Loogikkokin muuttuu sarvikuonoksi: Jos sanotte, että hän oli todellinen ajattelija, hänen ei olisi pitänyt antaa itsensä tulla riuhtaistuksi mukaan. Hänen olisi pitänyt punnita tarkkaan asioita puolesta ja vastaan ennen kuin valitsi, toteaa Dudard, joka ei siinä vaiheessa vielä ole mennyt sarvikuonouteen mukaan.

Dudard pohtii asiaa lisääkin: Jäljelle jää epidemiahypoteesi. Se on kuin flunssa. Onhan näitä epidemioita nähty.

Bérenger: Eivät ne koskaan ole olleet tällaisia.
[…]
Jos tämä olisi tapahtunut toisaalla, toisessa maassa ja jos oltaisiin luettu tästä lehdistä, voitaisiin keskustella tästä rauhallisesti, tutkia asiaa kaikilta sen puolilta, vetää objektiivisesti johtopäätöksiä. Järjestettäisiin akateemisia väittelyitä, kutsuttaisiin tiedemiehiä, kirjailijoita, lakimiehiä, tiedenaisia, taiteilijoita. Kadunmiehiä myös, se olisi mielenkiintoista, kiehtovaa, opettavaista. Mutta kun on itse keskellä tapahtumia, kun on yhtäkkiä brutaalin todellisuuden edessä, ei voi olla tuntematta, että on suoranaisesti asianomainen, on liian yllättynyt säilyttääkseen itsehillintänsä. Minä olen yllättynyt, yllättynyt, yllättynyt! En toivu tästä.

Näytelmä on toki hyvin ionescomainen, muttei se kuitenkaan tunnu aivan yhtä absurdilta kuin muutamat muut hänen näytelmistään, tai jos nyt Beckettiinkiin vertaisi, ja miksi emme vertaisi, ainahan niin tehdään (aina on hyvä tehdä niin kuin muutkin, ettei kukaan vain pääsisi syyttämään muutoshakuisuudesta, ajatus joka sopii ironisesti hyvin tähän yhteyteen). Juonta riittää, vaikkei se etenekään aina kovin loogisesti, mutta loppua kohti kuitenkin mennään, kohti oivalluksia, päähenkilön kohdalla tapahtuu kehitystä. Eikä lukija (katsoja) lopussa ehkä jää aivan yhtä tyhjän päälle kuin esimerkiksi Kaljussa laulajattaressa tai Oppitunnissa, tai yhtä hyvin Godot’n odottamisessa, joissa mikään ei varsinaisesti tunnu muuttuneen, kaikki alkaa ikään kuin alusta uudestaan.

Sarvikuonossa Bérenger jää yksin taistelemaan sarvikuonoutta vastaan, vaikka hieman aiemmin hänkin on ollut vähällä horjua, epäillyt olleensa väärässä, että sarvikuonot ovatkin kauniita ja oikeassa, ja hän vain harhautunut. On vaikea olla epäilemättä itseään, jos kaikki muut ovat eri mieltä. Mutta toisaalta: on vaikea nähdä asioita objektiivisesti, jos on niissä sisällä, muiden on helppo huudella aidan toiselta puolelta, että hitto, nuo eivät vaan tajua. Näin ainakin jos Bérengeria on uskominen. Toisaalta objektiivisuus ylipäänsä on toki mahdottomuus missä olosuhteissa tahansa, ja harva on yksinään oikeassa. Näytelmän vahvuus on siinä, että vaikka puhutaan niinkin absurdista ja koomisesta asiasta kuin sarvikuonoksi muuttumisesta, puhutaan samalla jostain muusta, todellisista ilmiöistä, viitataan moneen suuntaan (kieltämättä tämä kuulostaa hieman latistavalta, ikään kuin mikään muu teos ei olisi aiemmin kyennyt samaan…)

Onhan Sarvikuonosta tehty kaikenlaisia totalitarismi-tulkintoja, fasismiinkin on viitattu, ottaen huomioon, että Ionesco oli alun perin Romaniasta, mutta toisaalta hän kuulemma itse kiisti, että näytelmä rajoittuisi yksittäiseen ilmiöön. Kyllä kai tilanne on sovellettavissa moneen asiaan, monenlaisiin ajattelutapojen leviämiseen, kaikkeen mihin suinkin liittyy kollektiivinen hysteria, yksilöiden taipuminen enemmistön mieltymysten edessä. Nykyaikanakin voisi tulla monenlaisia sovelluksia mieleen, sekä suuremmassa että pienemmässä mittakaavassa, vaikka kaikkeen tätä ei toki voi soveltaa eikä kannatakaan. Olisi ehkä väärin lukkiutua yhteen ilmiöön ja sitten julistaa, että tästä ainoastaan näytelmässä on kyse: se olisi sarvikuonoutumista, menemistä virran mukana ajattelematta muitakin mahdollisuuksia, kirjallisen teoksen imemistä kuiviin, ai näinhän tää meni, selvä, se siitä. Erilaisia mahdollisuuksia ei ehkä välttämättä tarvitse kirjoittaa auki, ehkä ne olisivat parhaimmillaan jäädessään päänsisäisiksi kytköksiksi, implisiittisiksi oivalluksiksi.

Alkuun palatakseni totean, että minua huvitti, miten ajatus jostain minulle niinkin kaukaisesta asiasta kuin sarvikuonosta tuntui valtaavan mielessäni alaa sen jälkeen, kun olin näytelmän lukenut. Kiinnitin sarvikuonoihin huomiota, huvituin, kun sellainen jossain (tekstissä tai kuvassa vain, onneksi) tuli vastaan. Sarvikuonous uhkasi. Se tuskin oli suotavaa, vaikkei toki kovinkaan vaarallista.

Valitettavasti näytelmää ei taida olla saatavilla suomeksi kovinkaan helposti. (Sarjassamme on väärin, että…) Käsittääkseni se on kyllä joskus suomennettu, muttei ainakaan niin, että sen voisi tuosta vain ostaa jostain tai lainata lähikirjastostaan. Pisteet sentään Turun kaupunginkirjastolle, jonka uutuushyllystä löysin ranskankielisen.

Reipasta jaarittelua, osa 2

- Epäilen, että langettaessanne tämän ylimalkaisen ja – luvalla sanoen – tavanomaisen tuomion [pappien laiskuudesta ja mukavuudenhaluisuudesta] ette puhu omien havaintojenne perusteella, vaan toistatte ennakkoluuloisten ihmisten mielipiteitä, joita olette tottunut kuulemaan. On mahdotonta, että omien havaintojenne pohjalta tuntisitte paljonkaan papistoa. […] Puhutte mitä olette kuullut setänne pöydässä.

- Puhun niin, koska se näyttää olevan yleinen mielipide. Ja kun mielipide on yleinen, se on tavallisesti oikea. Itse en kylläkään ole nähnyt paljon pappien kotielämää, mutta siksi monet ovat nähneet, ettei ole puutetta asiantuntijoista.

Tämän keskustelun käyvät Edmund Bertram ja Mary Crawford Jane Austenin romaanissa Kasvattitytön tarina (Mansfield Park [1814], suom. A.R. Koskimies). On varmasti totta, kuten Edmundkin myöhemmin toteaa, että ”[k]un lausutaan umpimähkäinen tuomio sivistyneiden miesten muodostamasta virkakunnasta kokonaisuudessaan, oli se mikä tahansa, täytyy olla puutetta asiantuntemuksesta tai – Edmund hymyili – jostakin muusta.”

Mary langettaa ylimalkaisen tuomion asiasta, josta ei paljoakaan tiedä. Hän syyllistyy pahimmanlaatuiseen arviointivirheeseen, joten poltettakoon hänet roviolla, naurettakoon suloisesti: ”sä oot niin väärässä!”. Kenties se olisi parasta. Toisaalta neiti Crawford tuntuu olevan Mansfield Parkin naisista ainoa, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä (yhtään mistään). Päähenkilö Fanny Price esitetään hyveellisenä ja viisaana, mutta jos hänellä jotain mielipiteitä on, ei hän niitä ainakaan kovin usein ääneen sano. Enimmäkseen hän keskittyy punastelemaan nurkassa ja miettimään hiljaa mielessään, kuinka paheksuttavia ja siveettömiä muut ovat. Hän ajattelee, että hänen äitinsä on ”puolueellinen ja arvostelukyvytön äiti, saamaton homssu, joka ei [osaa] kasvattaa eikä pitää kurissa lapsiaan, jonka koti [on] aivan rempallaan ja kaikin puolin epäviihtyisä”, ja että Mary on huono nainen, Henry Crawford kaikin puolin huonokäytöksinen mies, ja tietenkin että Edmund on lähinnä ihqu!1! eli täydellinen ja kaiken arvostelun yläpuolella.

Mary kenties sortuu pikaiseen tuomioon. Toisaalta hän on sentään onnistunut kuuntelemaan sitä, mitä muut sanovat ja muodostamaan sen perusteella jonkin käsityksen, jonka hän pystyy lausumaan omanaan. Ainakin Mansfield Parkin naisille se tuntuu olevan harvinainen taito. Yleinen mielipide ei tietenkään välttämättä ole oikea, mutta yleisyys on hyvin suhteellinen käsite: useimmat mielipiteet ovat yleisiä vähintään pienissä piireissä, esimerkiksi sedän pöydässä. Kaikkea mielipiteen muodostusta edeltää joukko ennakkokäsityksiä, omia lähtökohtia ja muualta kuultua, agitointia, propagandaa, retorista kikkailua, ja ennen kuin huomataankaan, on itsekin muodostettu asiasta mielipide, joka voidaan julkisesti esittää, vaikkei omin silmin olisi mitään nähtykään. Usein onkin vaikea erottaa mikä on mielipidettä ja mikä jotain muuta, ja tietääkö kukaan lopulta mistä puhuu ja miksi – minä en ainakaan tiedä. Useimmat peittävät sen hyvin, mikä on arvostettava taito. Ainakin Mary onnistuu herättämään keskustelua, eikä ole kuin Fanny, joka tyytyy vain paheksumaan muita hiljaisella ylenkatseellaan.

Austen lienee tunnettu yläluokan tapoja ironisoivasta asenteestaan. Jos jossain, niin Mansfield Parkissa hän onnistuu luomaan hyvin kärjistetyn hahmon, joskin alun perin köyhän ja alaluokkaisen: kasvattityttö Fanny on kamala elitisti ja tärkeilijä, luultavasti ärsyttävimpiä naishahmoja, joita maailmankirjallisuudessa on kuunaan tavattu. Liekö se ollut tarkoitus, mutta ei kai se mitään. Muutenkin romaani tarjoaa hyviä lähtökohtia sosiaalisten suhteiden sekä mielipiteiden ja käsitysten muodostumisen pohtimiselle. Kertoja jättäytyy kierosti taustalle ja esittää keskusteluja ja henkilöiden ajatuksia ikään kuin autenttisina, mutta manipuloi kuitenkin tilannetta luomalla vastakkainasetteluita hyvän ja pahan, paheksuttavan ja kunniallisen välille ja osoittamalla siten harvinaisen selkeästi oman puolueellisen asemansa, josta korostetaan tiettyjä asioita muiden kustannuksella, esitetään asioita tietyssä valossa niin, että lukija tuntee koko ajan, että hänen sympatiaansa kaivataan tietyllä taholla, vaikkei hän ehkä tahdokaan sitä tuntea. Eihän se ole romaanimuodon kannalta mitenkään radikaalia, pikemminkin aikanaankin vain kerrontatapojen vakiintumisen ilmentymä, mikä lienee kiehtovaa sinänsä. Teos kannattaa tosin lukea vain siinä tapauksessa, että omaa riittävän määrän kärsivällisyyttä.

Sivuhuomautus huoneen nurkasta

Edellisen tekstin nurkissa pyöri eräs ylimääräinen huomautus, joka jouduttiin tilansäästösyistä siivoamaan sieltä pois. Nimittäin se, että tila on erinomaisen mielenkiintoinen sana. Bachelard puhuu kirjallisuuden ja muistojen konkreettisista tiloista: taloista, asunnoista, kodeista ja pöytälaatikoista (ja jopa pesistä ja simpukankuorista), ranskaksi siis espaceista. Espace tarkoittaa konkreettisten tilojen lisäksi toki myös melko abstraktia tilaa, avaruutta ja tilavuutta, liikkumavaraa tai jopa etäisyyttä ja välimatkaa.

Ranskalaiset rakastavat espacejaan. He viljelevät sanaa kaikissa mahdollisissa paikoissa, sielläkin missä suomalainen yleensä tyytyisi sanomaan paikka tai huone. Ostoskeskuksissa on shoppailureissulle eksyvän perheen kasaan keräämiseksi kohtaamispaikkoja, espace de rencontre, ja kirjastossa itseään voi sivistää itseopiskeluhuoneessa (tai no, miksei yhtä hyvin -tilassa), espace d’autoformation. Samaa ilmausta voitaisiin tietysti käyttää myös virtuaalioppimisympäristöistä. Mainoksissakin sana esiintyy usein: Créez votre espace, luokaa oma tilanne. En kykene muistamaan missä olen nähnyt kyseisen lauseen, mutta eiköhän se sovi mainostamaan melkein mitä vain, johon suinkin liittyy hiukan omaa tilaa, kohtia joihin itsensä voi sijoittaa tai paikkoja joihin itsensä voisi kuvitella. (Remontti, jotta itselleen saa oman huoneen! Lomamatka kaukana häiritsevistä muista ihmisistä! Kotisivutilaa netissä! Ilmoitustilaa tai pikemminkin yksilöllinen tila, jossa juuri Te voitte tuoda esiin yrityksenne parhaat puolet! Parisuhdevinkkejä: säilytä oma tilasi ja anna toisellekin tilaa! Löydä oma tilasi – kukoista ja kehity!)

Olotila (olemisen tila, asian laita) on kuitenkin ranskaksi lähinnä état. Onko sitten vain harhaa (minunko harhaani – kun ajattelee jotain asiaa liian pitkään, joutuu helposti täysin harhaan eikä itsekään enää tiedä mistä puhuu ja millä sanoilla), että olotilojen ja konkreettisten tilojen välillä olisi jokin yhteys – ehkä ei, siitähän Bachelardkin tuntuu puhuvan, mielentiloista, ihmismielen tavoista hahmottaa elämäänsä kuvitelluissa tiloissa. Suomen kieli onkin tässä kohden ollut erityisen käytännöllinen ja ajatellut asioiden välisen yhteyden valmiiksi.

Tajunnanvirtaa tiloista ja taloista

Joulunpyhien viihteeksi lueskelin Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaa (2003, suom. Tarja Roinila, Helsinki: Nemo; alkuteos La poétique de l’espace, 1957). Mikä sopisikaan paremmin luettavaksi joulunaikaan kuin tällainen kirja? Bachelard käsittelee tiloja ja taloja, kuvittelua ja uneksintaa, koteja ja muistoja sekä kuvia ja runoutta kovin runollisella otteella. Joulunaikaan sopii erityisen hyvin Bachelardin pohdinta taloista talven ja lumen keskellä. Sillä joulun kaikkein yltiöromanttisin, perinteisin (ja kenties jopa periamerikkalaisin, elokuvallisin ja Coca-Cola –mainoksellisin) ilmentymä sisältää tietenkin hanget korkeat nietokset ja syrjäisen, kotoisan pikku talon, jossa on lämmintä ja miellyttävää, takkatuli ritisee ja ulkona paukkuu pakkanen, ja tietenkin, voi tietenkin juuri äsken on tultu rekiretkeltä jylhän talvisista, eristäytyneistä maisemista. Hevonen! Kulkunen! Kynttilä! Munatoti! (Suomalaisemman tunnelman aikaansaamiseksi korvaa hevonen porolla ja munatoti glögillä).

Sillä kuten Bachelard asian asettelee, ”[e]ikö viehättävä asunto tee talvesta runollisemman ja eikö talvi toisaalta kasvata asunnon runollisuutta?” (s. 134). Tai ”meillä on lämmin, koska ulkona on kylmä” (s. 135). Juuri jouluna voi katsella ulos valkeaan pimeyteen, jossa kaikki samankaltaistuu tai pikemminkin ”kaikenkattava valkoisuus panee toimeen kosmisen negaation” (s.138). Joulunaikaan erot talon ja ulkomaailman välissä korostuvat, koska kaikkialle on tapana ripotella värikkäitä koristeita, kynttilöitä, sähkökynttelikköjä ja vihreitä valokaapeleita. Silloin ulkomaailman yksinkertaisuus, ”yhden ainoan universaalin värisävyn” (s. 137) valta, alkaa vaikuttaa korostuneen kaukaiselta ja eristäytyneeltä verrattuna sisätilan lämpöön, lohdullisen kirkkaisiin valoihin.

Sitten tuleekin vuodenvaihde. Jouluvalot alkavat näyttää liian kirkkailta ja luntakin on ihan liikaa. Uusi vuosi käsitteenä suorastaan käskee hankkiutumaan ulos ja keksimään jotain muuta tekemistä kuin jossain talossa kynttilän kanssa oleilu. Kirjallisuudeltakin saattaa alkaa kaivata vaihtelua.

Ei silti, Tilan poetiikan lukeminen on toki ajatuksia herättävää ja varsin kiehtovaakin. Teksti on samalla kertaa sekä asiallista lähdeviitteidensä ja monimutkaisten psykologisten ja filosofisten käsitteidensä ansiosta että ”asiatonta” kaikkine runollisine kuvauksineen ja runoviittauksineen. Vähän kuin kaunokirjallisuutta itseään lukisi, paitsi ettei sittenkään, asiatekstin ääni kulkee mukana. Minään kirjallisuudentutkimuksena en kyllä oikein osaa Bachelardia kovin luontevasti nähdä; sen ensisijainen viehätys on takkatulen loimussa.

Joulunpyhien välittömästä rauhasta päästyäni eksyin joka tapauksessa kirjastoon ja vaihdoin Julio Cortázarin Ruutuhyppelyä-teokseen (2005, suom. Anu Partanen, Helsinki: Loki-kirjat, alkuteos Rayuela 1963). Vaikka Bachelard olikin vielä kesken, luin hiukan Ruutuhyppelyn alkua, ja se vei minut mukanaan ja kieleni mennessään (miten kamalia ja ontuvia kielikuvia sitä välillä intoutuukaan keksimään!). Cortázarin rytmi ja kuvaustapa, näkökulmien vaihtelu, hyppiminen eri kielten välillä, tajunnanvirta, sulkeet, tavuviivat, h-kirjaimet, lainaukset, metateksti, kaikki nämä yhdessä ja erikseen peräjälkeen, niiden luoma tunnelma, olivat varsin mukaansatempaavia.

Ja koska tässä tekstissä on ilmeisesti kyse tiloista, pohditaanpa hetki Cortázarin teoksen tiloja. Siinä tilaa nimittäin riittää. On tilaa nähdä asioita uudesta näkökulmasta, seurata tarinaa, katsella sen kehittymistä, sen kiihkeää ryntäilyä edestakaisin, tilaa pysähtyä miettimään yksittäistä ajatusta, ilmausta tai lausetta, nähdä se merkityksellisenä itselleen, tunnistaa tuttu asia tai tunnelma tai kohdata vieras sana, asia jota jäädä miettimään.

Cortazárin rytmissä on myös tilaa rientää eteenpäin, tilaa olla lopettamatta. Ruutuhyppelyssä luvut ovat mukavan lyhyitä, siististi juoksevalla numeroinnilla varustettuja. Kaltaiselleni lukijalle ne soveltuvat hyvin, kun aina uutta lukua aloittaessaan voi tietää, että jo parin sivun päässä on uusi sopiva hengähdyskohta, jolloin kirjan parista voi nousta hetkeksi tai unohtaa sen luettavat kirjat –pinon toiseksi alimmaiseksi seuraavan kahden viikon ajaksi (kuten minulla on tapana tehdä). Oikeasti lyhyet luvut ovatkin varsin ovelia. Voi ihan hyvin lukea ”vielä seuraavan luvun, kun se kerran on niin lyhytkin” – ja sitten vielä seuraavan, ja seuraavan. Tämä toimii siitäkin huolimatta, että jos jokin kirja niin juuri Ruutuhyppelyä pyrkii hajottamaan lineaarista lukukokemusta ehdottamalla heti alkuun vaihtoehtoista lukutapaa, jossa luetaan listan mukaan ensin luku 73, sitten luku 1, 2, 116, 3, 84… Tässä järjestyksessä eri luvut eivät aina tunnu seuraavan toisiaan yhtä yhtenevästi kuin luettaessa kirjan alkua järjestyksessä. Mutta luki sitä missä järjestyksessä tahansa, Ruutuhyppelyä vie mukanaan monimutkaiseen, ajatuksenvirranomaiseen tunnelmaan, tilaan, jossa omakin ajatus virtaa ja hyppii sujuvasti ruudusta tois… (olisi kenties parempi olla käyttämättä tätä ilmausta, sillä se on ilman muuta liian ilmeinen).

Tekstin tyyli, rytmi ja tekstilaji vaikuttavat tietenkin merkittävästi siihen, millaisen tilan lukiessa tavoittaa. Lukiessa ihminen siirtää itsensä kirjan tilaan, sen sanojen ja rivien väliin, konstruoi itsensä kirjan kielestä ja ilmauksista ja tulee osaksi sitä, siirtyy joulukuusen vierestä (johon oli asettunut lukemaan) jonnekin aivan muualle, kuvitteellisiin tiloihin, jotka ovat lukemisen hetkellä osa omaa itseä ja ajattelua. Lukemisen tiloja ovat ajatukset, mielentilat ja muistot, joita lukeminen herättää, ne olotilat, joihin kuljettelee jokin tietylle tekstille ominainen piirre tai sen tunnelma.

Lukemisen tila on parhaimmillaan hyvin intensiivinen. Bachelard ilmaisee jotain vastaavaa näin: ”Kun lukemisesta tulee elämää, kaikkinainen passiivisuus katoaa: yritämme tulla tietoisiksi runoilijan luomistöistä joilla hän ilmaisee maailman, uneksinnallemme avautuvan maailman” (s. 148). (Tosin irrotin lauseen asiayhteydestään, kun kirjoitin sen ylös, enkä ole enää varma mitä Bachelard sillä oikeastaan tarkoitti. En myöskään tiedä onko asiaa tarpeen ilmaista näin korkealentoisesti, mutta kuulostaahan se kauniilta, ja kauniiden ajatuskulkujen kehittely onkin juuri Tilan poetiikan vahvuuksia).

Pysyäkseen virkeänä ja ollakseen kyllästymättä ihminen kuitenkin kaipaa ajoittain tilanvaihdoksia. Sitä tahtoo löytää uusia tiloja, tehdä niistä oman tilansa. Jos on liian pitkään neljän seinän sisällä, kaikki arkipäiväistyy. Seiniä ei enää näe, ajatukset muuttuvat yksiulotteisiksi ja värittömiksi, jouluvalotkin ovat vain hermostuttavaa välkettä silmäkulmassa. Jos lukee liian pitkään samaa kirjaa, kun viivyttelee turhan kauan samassa lukemisen tilassa, olotila jähmettyy. Ajatus ei virtaa eteenpäin eikä uusia asioita jaksa sulattaa. Teksti muuttuu kuivan tavanomaiseksi ja sen alkuperäinen kosketusvoima katoaa. Kun sitten lopulta lähtee ulos, tuntee heti kuinka uudet mahdollisuudet ja tilat kansoittavat mielen, ryntäävät kimppuun sillä hetkellä, kun jotain erilaista osuu silmiin.

Ei siis kannata pysytellä liian pitkään yhdessä talossa ja tilassa. On poistuttava kotoaan, puettava takki päälle ja mentävä vaikka ulos hyppimään ruutua. (Voi hyvänen aika näitä vastustamattomia sanaleikkejä.)

Disgrace

Olen lukenut viime aikoina paljon J.M. Coetzeetä. Viimeksi sain loppuun Häpeäpaalun (Otava 2000, suom. Seppo Loponen). Vaikka luinkin sen suomeksi, ja Häpeäpaalu on ihan osuva nimi kirjalle, on todettava, että alkuperäinen nimi Disgrace on vielä mielenkiintoisempi. Jos nyt aion kertoa miksi, en tarkastelussani lähde siitä, miksi kirjailija on sattunut valitsemaan kirjalleen juuri tämän nimen (sitä en tiedä), vaan siitä, mitä nimi kertoo teoksesta, mitä ominaisuuksia siitä voidaan sen kautta nostaa esiin.Romaani kuvaa Etelä-Afrikkaa apartheidin jälkeen. Päähenkilö David Lurie, Kapkaupungin yliopiston viestinnän- ja kirjallisuudenopettaja, viettelee oppilaansa ja tulee sen johdosta erotetuksi virastaan. Sen jälkeen David lähtee maalle tyttärensä Lucyn luo. Maalla elävät rinnakkain mustat ja valkoiset, takanaan julma historiansa, monia asioita, joista ei puhuta ääneen. Kolme mustaa miestä murtautuu Lucyn taloon ja raiskaa tämän. Lucy ei puhu aiheesta, ei nosta syytettä, vaikka David yrittääkin häntä siihen suostutella.

Romaani kertoo disgracestä, kahdesta erilaisesta tunteesta, mielentilasta, asiaintilasta. Sanottakoon sitä suomenkielisen esityksen yksinkertaistamiseksi vaikka sitten ”häpeäksi”. Grace tarkoittaa armoa, sallimusta, viehkeyttä, muodon tai suhteiden eleganssia, tietynlaista sulavuutta tai toisaalta tietysti suosiota ja miellyttävyyttä. Kaikkine noine merkityksineen sanassa on hiljaista nöyryyttä, tietynlaista pehmeyttä, kaikua isoista, kaikenpeittävistä asioista (armo). Dis-etuliitteen kanssa sanasta tulee vastakohtansa: epäarmo, epäviehkeys, epäeleganssi, jotain rujoa, raakaa ja rajua, armotonta, armon olemattomuutta, epäsuosiota, epämiellyttävyyttä, ja tietenkin julkista häpeää ja kunniattomuutta. Verbinä disgrace on historiallisesti, ei ilmeisesti juurikaan enää, tarkoittanut gracen poisottamista, sen tyhjäksi tekemistä, häpeään saattamista.

Jos joku on a disgrace to the family, hän tuottaa häpeää perheelleen, on sen häpeäpilkku. Davidin häpeä on julkista. Hän tulee juurikin kuvaannollisesti naulituksi häpeäpaaluun, kun joutuu eroamaan virastaan. David itse suhtautuu tapahtuneeseen aluksi näennäisen välinpitämättömästi, ehkä hiukan kyynisesti, ei suostu katumaan tekoaan.

Maalla, Lucyn asuinalueella, kohdataan toisenlainen tunne, disgracen toinen puoli. Se ei ole samanlaista tunnetta kuin Davidin julkinen häpeä kaupungissa. Se ei ole kenenkään yksittäisen henkilöhahmon osa. Se on kaikilla yhteisön jäsenillä yhtä aikaa, syystä tai toisesta, kuin ilmassa leijuva painostava epämääräisyys. Ketään ei suoranaisesti naulita häpeäpaaluun, silti kaikki tietävät mitä tapahtuu nyt ja mitä joskus on tapahtunut. Taustalla kuuluu juurikin apartheidin kaiku. Disgrace on siellä kätketympi tunne. Siitä ei puhuta, paitsi korkeintaan varovasti yksityisissä keskusteluissa, niin, ettei oikeastaan koskaan päästä asiaan. Se satuttaa, kytee pinnan alla, johtaa joidenkin kohdalla julmiin tekoihin, ja toisten kohdalla alistumisiin, vaikenemiseen, jotta elämää yhteisössä voisi jatkaa. Lucyn vaikeneminen on tiettyä peräänantamattomuutta, haluttomuutta antaa periksi, luopua siitä elämästä ja osasta jonka on valinnut, vaikka siitä joutuisikin kärsimään, ehkä siksi, että kärsimyksen kokee ansainneensa, tuntee historian vuoksi häpeää. Vaikeiden, rajujen ja raakojen asioiden kanssa on elettävä, jaksettava kantaa historian aiheuttama disgrace.

Häpeäpaalussa oleminen on julkista häpeää, häpeää muiden edessä, muiden paheksuntaa, ulkoapäin tulevaa, ”saisit hävetä”. Julkisen ”häpeän” lisäksi disgrace voisi olla myös peitellympää, hiljaisempaa ”häpeää”, sellaista, joka tulee jostain sisältäpäin, ei kohdistu yksittäiseen ihmiseen, vaan eri tavoin eri osapuoliin. Coetzeen romaanissa kuvataan molempia disgracen mahdollisuuksia, vakuuttavalla ja tarkkanäköisellä tavalla, päähenkilön osuvien ja terävien analyyttisten huomioiden kautta. Siinä eivät ole kirjan kaikki ansiot, eikä ajatus välttämättä kanna kovin pitkälle, mutta se on eräs mahdollinen näkökulma.

Tietenkin ylitulkitsen sanaa, valjastan sen näennäisen mielivaltaisesti ja epäoleellisestikin kertomaan jotain romaanista, jonka otsikko se on. Osansa ylitulkintaan varmasti tuo se, että selvitän asiaa suomen kielellä, tulkitsen disgracen loppujen lopuksi jonkinlaiseksi häpeäksi, sen eri muodoiksi, mutta eihän häpeäkään ole yksiselitteinen sana. Toki on selvää, että kun disgraceä määritellään englanninkielisissä sanakirjoissa, shame on läsnä monessakin sanan eri vivahteessa, ja tunnetusti shame-sanan merkitykset taas liippaavat läheltä kotoista häpeä-sanaamme. Miksei häpeä sinänsä sopisi kattamaan molemmat tunteet, joita kirjassa kuvataan, jos unohtaisi paalun, eikä yrittäisikään ajatella englantia.

Selvää on kuitenkin, että yksikään sana ei ole yksinäinen merkitysyksikkö. Yksittäiset sanakirjamääritelmät eivät riitä kovin pitkälle. Jokainen sana kantaa mukanaan muita sanoja, viittauksia muihin sanoihin, erilaisia ominaisuuksia, sekä osiensa summan että erityisesti historiansa, kontekstiensa kautta. Sanoja on vaikea määritellä toisten sanojen avulla, ne on kirjoitettava auki, eikä mikään ”määritelmä” ole lopulta sellaisenaan riittävä, vaikkakin ehkä mahdollinen. Sellainen mahdollisuus, tulkinta, ylitulkinta, on luenta sanasta, ja on siten aina subjektiivinen, ihan kuin loppujen lopuksi mikä tahansa kaunokirjallisen tekstin luenta, kuten tämäkin näkemys Coetzeen romaanista. Siinä mielessä ylitulkinta voi olla mahdollinen tai perusteltu, oikeutettu riippumatta siitä, missä määrin esimerkiksi tulkitsijan voi katsoa olevan pätevä arvioimaan englanninkielisen sanan kaikkia merkityksiä.

Arvostelu

TV:stä tutun kirjailijan esikoisromaani käsitteli lapsityövoimaa ja inkeriläisten naisten kansanperinnettä huolettoman passiivisesti. Kirjailijan uusin teos on aikalaisromaani kahdesta hylätystä velipuolesta, joista toinen etsii yhä kiihottavampia seksuaalisia kokemuksia ja toinen luo uran kirjoittamalla kirjoja, puhumalla mediassa, ammattipelaajana, BBC:n radiojuontajana, suomalaisen hip-hopin tuoreena vientitoivona ja jopa matkustelee.

Romaanin ja novellin ero voi joskus olla vaikeasti määriteltävä. Romaani ja novelli jakaantuvat vielä alalajeihin. Näilläkin on omat lajinsa. Teos on kuitenkin lähempänä avantgardea ja freejazzia kuin varsinaista taiteidenvälisyyttä.

Romaanin lähtökohtana on esittää sujuvaa bushmannikuvaa, mutta samalla tulee kyllä esille uskottavan tuntuinen elämänmuotokuvaus. Teoksen pääteemat ovat peruskoulu-uudistuksen yhteiskunnalliset taustatekijät, eri toimijoiden roolit ja motiivit, rakkaustarina, murhajuttu ja kirjanteon vaarat, syrjimättömyys, osallisuus ja ihmisoikeudet, terveydenhuolto ja työttömyys, sekä suomalainen ja japanilainen musiikki. Muutamat pääteemat jatkuivat koko humalan ajan, kun taas paljon muuta ilmestyi tuokioksi ja katosi. Nämä teemat esiintyivät vertauskuvallisina ja vaihtelevissa muodoissa.

Päähenkilö on syntynyt näkymättömästä avaruuden matriisista ja tulee lopulta häviämään samaan verkkoon. Taustalla kulkee kuitenkin tietynlainen kubistinen pohjavire, hiljainen paatos, joka lopulta voittaa näkyvän kurjuuden ja sekasorron. Sellainen menee helposti itsetarkoitukselliseksi hapuiluksi, mutta tässä teoksessa kirjailija näyttää kykynsä tehdä naisten hysteriasta hillitöntä oopperaa. Kirjailija on kirjoittanut komean teoksen, jossa tapahtuu lopullinen kuuloaistimuksen syntyminen, hapettuminen, sekä käsien yhtäaikainen irrotus ja kiinniotto.

Teleurkintaa, osa 2

Brittiläinen mobiilipalveluiden tarjoaja on näemmä alkanut tiivistää kirjallisuuden klassikoita tekstiviesteiksi. Miten kenellekään saattaa edes tulla mieleen tehdä moista? Sulaa hulluutta tuollainen puuhastelu!

Toki erilaisten versioiden ja variaatioiden tekeminen on aina kannatettavaa ja kiintoisaa. Eihän se poikkea kirjallisuuden tutkimisesta ja tulkinnasta – yritetään selvittää sitä, mikä on olennaista tai merkille pantavaa, ja parhaassa tapauksessa kysytään jopa miksi näin on. Suosittelen tutustumaan myös yllä linkitetyn artikkelin yhteydestä löytyviin kommentteihin, joita ihmiset ovat aiheesta lähettäneet. Ne ovat varsin viihdyttäviä: “Mihin tämä maailma on menossa?” “Tämä on järkyttävintä, mitä olen ikinä kuullut!” “Jane Austen saisi kohtauksen, jos olisi täällä!” Joku myös esittää, että James Joyce olisi varmasti ymmärtänyt hanketta. Mitenkähän Ulysses tiivistettäisiin tekstiviestiksi? Siinä pitäisi ehkä käyttää jotain muutakin kuin tekstiviestislangia, jotta tuotaisiin esille teoksen kielellinen monipuolisuus.