Kielitiede johtaa aina pahimpaan

Turun kaupunginteatterissa loppuivat ilmeisesti viikonloppuna Ionescon Oppitunnin esitykset. Kävin viime tipassa. Eugène on tietysti klassinen teksti, absurdismin peruskamaa. Näytelmiänsä on helppo lukea esimerkillisinä tapauksina, tunnusmerkkinä jostain ydinasiasta joka on pitänyt tuoda esiin nimenomaan näytelmäkirjallisuudessa silloin joskus, jotta se nyt voisi näyttäytyä ajattoman historiallisena tekona, jossa tärkeää on tietää miten se tapahtuu juuri nyt, ei ainakaan mitä. Silloin on lähes yhdentekevää onnistuuko joku muu esimerkiksi siinä jo paremmin tai mitä on tullut sen jälkeen. Tai kuinka Ionesco on puhunut paljon juonen välttämisen välttämättömyydestä ja kuinka minusta kyllä hänellä on paljonkin juonen juurta sikäli kuin asian voi löyhästi ymmärtää. Ja edelleen. Saman lähtökohdan otin katsomiseenkin, en ehkä tiedä muuta tapaa, en tiedä olisiko sellaisen tunnistaminen hyvästä.

Usein toivoisi että kun todistetaan tunnusmerkillisen tapauksen toteutumista, odotukset ja toteutus eivät kohtaisi toisiaan jotta jokin muuttuisi. (Ja joskus voisi ajatella, että jos ihmiset useammin uskaltaisivat kuunnella tapaukset ”etukäteen”, olla odottamatta (esim.) ”juonelta” yllätyksiä ja haluaisivat keskittyä seuraamaan (lukiessa, katsoessa, jotain) vaikkapa miten haarukalla varustettu käsi kulkee vihaisesti kastikkeeseen peitellyn lautasen yli ja iskeytyy pakastettuun herneeseen johon tekstin valokiila hetkeksi lankeaa, kirjallisuus voisi olla hieman haastavammalla tolalla ja maailma paljon parempi paikkaäääh)

Takaisin asiaan. Juha Siltasen (ei sukua allekirjoittaneelle) ohjaama esitys on pitkälti koominen, naurattava. Tosin ajoittain epäilen olemmeko yleisössä ainoita jotka nauravat. Epäilen saako niin tehdä. Eihän hautajaisissakaan saa nauraa. Yhteisöllisten kokemusten hyvät puolet. Muistelen lukeneeni jostain, tosin en muista mistä, että Kaupunginteatterin esitystä olisi arvosteltu liiasta komiikasta. En silti ehkä ymmärrä miksi, tosin en minä muutenkaan tiedä mitään teatterin tekemisestä saati sen arvostelemisesta. Tässä komiikka on, se on hermostunutta naurua. Ei sille naureta samoin kuin nauretaan valmiiksi nauretulle tv-ohjelmalle. Sille nauretaan tuolin reunalla istuen, varovaisella tarkkaavaisuudella. Vaimeasti, niin kuin silloin kun kohdataan jotain joka osuu hermoon, jolla tunnistetaan tuttua, konventionaalista, varmaa ja todellista jonka teksti (esitys) tunnistaa ja tiedetään, että teksti tunnistaa, tuo esiin siinä olevan kauheuden mahdollisuuden. (Hieman samaan tapaan voi joskus lukea myös esimerkiksi flarfia, tämä on vain oma kuvitelmani, enkä nyt muuten ajatellutkaan rinnastaa näitä asioita sen enempää.)

Esimerkillisissä tapauksissa on tärkeää kiinnittää huomio selkeään lavastukseen, huomata millainen on kirkas valaistus. Sitä ei ole painetussa kirjassa. Mutta ei esimerkillisyys onneksi vähennä tällaisen todistusvoimaa. Juuri nauru on tärkeää, varovainen tarkkailu, hidas stressin kasvu ja omienkin hampaiden kiristys kun seuraa professorin kuivan akateemisuuden muuttumista raivoisaksi verhoihin kiipeilyksi ja oppilaan maanisen innokkaan ja opinhaluisen virnistyksen muuttumista tuskaiseksi hammassäryksi, heidän väistämätöntä kohtaamattomuuttaan, historiattomuuttaan ja vaihtelevuuttaan, kasvavaa epätoivoaan aritmetiikan ja kielitieteen ongelmien, omien rooliensa ja vastakohtaisuuksiensa edessä.

Muutos on tässä hyvin selkeä, esityksessä korostetumpi kuin luulin lukemani perusteella muistaneeni, mutta en pidä sitä suurena vahinkona. Se luo jännitettä ja säilyttää sen alusta loppuun, jotain mikä pelkästään luettuna ei samalla tavoin kanna. Mutta ei läsnäolon tuoma jännite ole pelkästään teatterin itsensä vaan nimenomaan kyseisen esityksen ominaisuus. Ja enimmäkseen esitys kertoo sen minkä olen paperiltakin lukenut, on uskollinen. Hyvänen aika.

Harvoin teatterissa käyvänä ja muutenkin vähäisesti näytelmäkirjallisuuteen perehtyneenä pidän Ionescoa kuitenkin helposti virkistävänä. En voi välttää ajattelemasta, että minua hieman pitkästyttää usein teatterissa nähtävä ylidramaattisuus ja tietynlainen ylinäytteleminen. En ole varma, mutta luulisin että usein se on tarpeen, jotta tunnetila välittyisi takariviin. Ja sitten on katsottu tarpeelliseksi tehdä näytelmiä, joissa käydään huomattavia keskusteluja parisuhteiden tiloista, muistellaan menneitä aikoja jotta siitä voitaisiin löytää yhtymäkohta nykyaikaan (kuinka kaikki on nyt romahtanut), haudataan kasvoja käsiin ja tartutaan toista olkapäästä. Sellaisia esitetään paljon nykyäänkin. Tällainen on ainakin Millerin Kauppamatkustajan kuolema, jonka senkin olen muistaakseni teatterissa nähnyt. Joku Harold Pinter ehkä vähän samoin. (Korostan edelleen etten ymmärrä… äh) Kaikki on olevinaan merkityksellistä. Niin on kaiketi Ionescollakin, mutta hän vie sen niin yli ettei voi kuin uskoa sen olevan tahallista. Kaupunginteatterin Oppitunnissakin näytellään reippaasti yli, huudetaan ja tartutaan olkapäistä, pysähdellään yleisön eteen tuijottamaan uhmakkaasti. Pidin siitä, se tuntuu riittävän itsetiedostavalta, jos kohta en osaakaan sovittaa yhteen esimerkillisyyden, ”jo-koetun” ja itsetiedostavuuden ristiriitaa, jos sellainen on.

Ajan kohtaista

”kaikki todelliset vaikutelmat ovat keskenään erilaisia – mikä selittää ettei elämää suoraan jäljentävä kuvaus voi olla todenmukainen – ja ero johtuu siitä että mitättömintäkin sanaamme jota olemme lausuneet ja vähäpätöisintäkin elettämme jonka olemme tehneet jossakin elämämme vaiheessa ympäröivät muut asiat ja niiden heijastukset, joilla ei loogisesti katsoen ole mitään tekemistä tuon sanamme tai eleemme kanssa, sillä älymme on erottanut ne toisistaan kun ei ole tarvinnut noita muita asioita omaan järkeilyynsä”

Marcel Proust: Jälleenlöydetty aika (suom. Annikki Suni)
(jonka ehdin kumma kyllä jo lukeakin… Huh.)

Hajalinkkejä ajankuluksi ranskantaitoisille

Kas, Ranskassa romaani on joutunut kriisiin. Internetiäkin on tietysti ehditty syyttää. Mutta: « Kriisi, jossa ei ole enää kyse surunvalitteluista, vaan kriisi hetkenä jolloin romaani ottaa itsensä, rakenteellisen ja kielellisen potentiaalinsa uudelleen tarkasteluun, hetki jolloin kysytään sen mahdollisia muuntautumisia tänä postmodernina aikana », kirjoittaa Philippe Boisnard. Mistäs meillekin saatais? Vaikka toisaalta, sinänsä ajatus ei kuulosta mitenkään erityisen uudelta (varsinkin jos puhutaan postmodernista ajasta…), kriisejä tulee ja menee, tämä lienee vain yksi sellainen, ehkei sen kiinnostavampi kuin mikä tahansa kirjallisuuskeskustelu joka käydään yhden maan kirjallisuuden ympärillä (juuri näin) minä tahansa hetkenä, jolloin ei voi aavistaa onko siinä mitään sen kummempaa. Näin sivusta tarkasteltuna sellainen tuntuu helposti jotenkin laimealta. Kuitenkin tuo linkittämäni kirjoitus on jotenkin mielenkiintoinen, tietyssä mielessä tavanomainen ja odotettavakin kannanotto, mutta silti huomionarvoisen tuntuinen. Mielenkiintoisen kirjallisuuden kannalta “hyödyllistä” kuitenkin lienee, ettei romaani pääsisi istumaan kaapin päällä kuin vanha aviopari, joka on jo kauan sitten lakannut puhumasta toisilleen ja kommunikoi enää pään nyökkäyksillä ja merkityksellisillä oven kolahduksilla.

Muuta hyvin sekalaista:
Charles Pennequin: « Je n’ai rien à dire » («minulla ei ole mitään sanottavaa », jännä äänijuttu; varsinainen linkki löytyy sivun puolivälin jälkeen) Kilobytespatron.infossa.

Cecile Richard: « Je ne dis rien » (« en sano mitään »).

Sylvain Courtoux ja Emmanuel Rabu : Vie et mort d’un poète (de merde)

Les70.com: sivusto, jolla esitellään 70-luvulla syntyneitä ranskalaisrunoilijoita. Hauskaa sinänsä.

Ranskantaidottomille bonuksena animaatio:
Lucien Suel: Poèsie concrète.

Peruskamaa

Lisäys blogin sivupalkin linkkilistalle: La poésie élémentaire. Ranskalaista ”elementaarista” runoutta ja ns. ”tavallisia runoilijoita”, toisin sanottuna löydettyä runoutta ja muuta sellaista peruskamaa, jota tuskin on koskaan liikaa. Textes abrutis on ainakin mielenkiintoinen kategoria. Olin kyllä tutkiskellut sivustoa aikaisemminkin, mutta linkkeihin ei ollut tullut lisättyä (tosin en tiedä välittääkö kukaan edes linkkilistoista, joten se lienee samantekevää), enkä myöskään ollut aiemmin tullut lukeneeksi Poétique-osastoa, joka oli miellyttävän valaiseva, ainakin kaltaiselleni aihetta suhteellisen kehnosti tuntevalle. Niin kuin jossain Ranskassa tällaista on tehty varmaan vuosikymmeniä, mutta itse ymmärsin vasta joitakin vuosia sitten, että runoja voi esimerkiksi myös löytää, jne. (Hyvä on, tarkennettakoon, että periaatteessa olen tietenkin tiennyt sen pidempään, mutta sellaisten asioiden tekemisen perinteen laajuus on selvinnyt vasta myöhemmin, ja tarkoitan nyt tarkasti rajattuna em. sivustolla esitellyn kaltaisia asioita, mutta nämähän levittäytyvät moneen suuntaan.) Ainakin minua ilahdutti tieto, että on olemassa pieniä tekoja, yksinkertaisia asioita. Se lienee eräänlainen asenne, ei ominaisuus.

Tässä yhteydessä voisi mainita myös Fil AFP:n, enemmän tai vähemmän löydettyä ja muuta outoa ajankohtaisista aiheista, joskus hilseen ylitsekäyvällä tavalla ranskalaista mutta joskus myös globaalimpaa juttua.

Tähänkin liittyen olen kepeästi miettinyt, kuinka löytäminen on hyvä asia, mutta niin myös löydetyn jakaminen, eteenpäin vieminen. Löydökset jakaantuvat näppärästi vaikka nyt verkossa, ja hyvä puolihan tässä on, ettei tekstiä tarvitse pitää. Sitä voi katsella ja lukea kunnes eräänä päivänä palvelin kaatuu tai tiedosto hukkuu, vain ajatus jää. Sellaista keveyttä kaipaisi joskus kaiken kirjallisuuden kohdalla. Niin kuin kirjojakin kannattaa lainata kirjastosta, jotta ne saisi ennen pitkää palauttaa. Jotkin tekstit ovat niin raskaitakin, että niiden jättäminen palautustiskille keventää kummasti taakkaa.

Määrittämätöntä kesäbloggailua

Olen lueskellut viime aikoina ranskalaista runousnettilehteä Hypercourtia. Satunnaisesti ilmestyvän lehden ideana näyttäisi olevan, että joka numeroa koordinoimaan valitaan joku henkilö/taho(ja), joka kutsuu sitten mukaan muita kirjoittajia. Uusimmassa, kesäkuun numerossa kokoonkutsujina on kolme runousjulkaisua, ja teksteissä vaikka mitä jännää: Consumerectomya, poliisin toimintaa, veden merkityksestä ilmassa, matkasuunnitelmia. Ja liikennemerkkejä! Muuten olen sitä mieltä, että liikennemerkit ja erilaiset kyltit ovat ehkä parasta tekstiä mitä kaduilta löytyy; kaikkine sääntöineen ja merkityksineen, puhumattakaan vapaampien lisäkylttien kielioppivirheistä ja muista kummallisuuksista, joten luonnollisesti ilahdun aina, jos törmään merkkeihin runoudessa. Suosikkitekstini lehdessä on kuitenkin P.N.A Handschinin (kuka lieneekään, en ollut aiemmin kuullut hänestä) pätkä, jossa kerrotaan loputtomasta kesästä (Et Ludwig van B. nous présentera Louis-Ferdinand Céline. Ce sera un été sans fin…Oui nous ne parlerons que transparence et opacité). Lehteen kannattaa tutustua, jos ranskalainen runous kiinnostaa. Ranskantaidottomia lohduttanee, että mukana on myös muutama englanninkielinen teksti (joiden kirjoittajat eivät kylläkään taida olla ranskalaisia).

——

Kyseinen nettilehti on toiminut minulle virkistävänä välipalana polttavan auringonpaahteisella raskaudellaan kesäpäiviäni pitkään täyttäneen englanninkielisen kirjallisuuden historian keskellä. Luulisi, että tähän mennessä osaisin senkin historian jo ulkoa, mutta aina siihen on palattava. Ei voi kuitenkaan väittää, etteikö se olisi tuntunut jotenkin piinaavan sopivalta tällaisina lämpiminä päivinä.

Englanninkielisen kirjallisuuden historia sentään muun muassa taistelee itsensä käyntiin lohikäärmetarinoilla ja herttaisen alliteratiivisella runoudella, levittäytyy suureellisesti näyttämölle kunnes teatterit hetkeksi suljetaan, pohtii aikoja ja tapoja laveasti Lontoon kujilla ja brittikartanoiden kosteissa olohuoneissa viihtyvässä romaanimuodossa, jossa realismi iskee kasvoille lujaa, ja vaeltelee nätisti pilvenä halki maiseman – oi miten rakastankaan Wordsworthia – älkääkä kysykö miksi pidän Wordsworthista mutta Leinon totean tylsäksi, puhuvathan he molemmat luonnosta, Wordsworth vieläpä niin isolla N:llä kuin kuvitella saattaa… tai saahan sitä kysyä, mutten osaa ainakaan juuri nyt vastata tyydyttävästi, vaikka eihän kyse tietysti olekaan ollenkaan samasta asiasta. Joka tapauksessa ”thoughts of more deep seclusion”, korostan, ”of more deep”: miten ehdotonta ja täydellistä eristyneisyys onkaan ja silti pelkkä ajatus. Joten jos ei ranskalainen runous kiinnosta, aina kannattaa lukea edes Wordsworthia… (ja vuosisata Wordsworthin jälkeen historiassa vasta alkavatkin hyvät ajat; aletaan toistella sellaisia määritelmiä kuin open-endedness, tendency to resist closure and fixed meaning, ja sen jälkeen ovatkin jo vuorossa exile, displacement, alienation, marginalization, centre ja periphery ja “englantilaisen” kirjallisuuden käsitteen hajoaminen atomeiksi ja muotoutuminen yhä uudestaan eri paikoissa ja eri näkökulmista. Aina yhtä kiehtovaa, jännitystarina vailla vertaa – mikä tahansa kirjallisuudenhistoria on viihdyttävämpi kuin joku kesädekkari.)

Oh! Sarvikuono!

Luin jokin aika sitten Eugène Ionescon näytelmän Sarvikuono (Rhinocéros, 1959). Jonkin aikaa sen jälkeen näin sarvikuonoja kaikkialla, kuten lehdissä ja televisiossa tai verkossa.

Seuraavassa tulen selostaneeksi näytelmän kulun, joten jos joku ei tahdo tietää, lopettakoon lukemisen. Näytelmässä joukko ihmisiä seisoskelee pienen maalaiskylän aukiolla keskustelemassa absurdille teatterille ominaiseen tyyliin, kun äkkiä ohi rynnistää sarvikuono. Oh! un rhinocéros! toteavat kaikki vuorollaan, ja sitten Ça alors! (suomennosvaihtoehtoja: niin juuri!/juuri niin!/se juuri!/sepä se!/sepä hyvinkin!/tosiaankin!/totta tosiaan!/aivan!/niinpäs olikin!/no se just!…), eikä kukaan tiedä miten päin olisi. Hillittömimmän lausahduksen päästää suustaan päähenkilö Bérenger: Oh! Sarvikuono! Tuleepa siitä pölyä.

Myöhemmin kylän asukkaat alkavat yksi kerrallaan, aluksi hiljalleen, lopulta yhä kiihtyvässä tahdissa, muuttua sarvikuonoiksi. Vain Bérenger vastustaa viimeiseen asti. Hänellä on siihen hyvät syyt, hän ei kykene näkemään sarvikuonoutta tavoiteltavana tilana kuten muut. Bérenger on myös alkoholisti, ja jossain vaiheessa väittää jopa juovansa estääkseen sarvikuonoutumisen. Logiikkaakin näytelmässä pyöritellään, mutta Loogikkokin muuttuu sarvikuonoksi: Jos sanotte, että hän oli todellinen ajattelija, hänen ei olisi pitänyt antaa itsensä tulla riuhtaistuksi mukaan. Hänen olisi pitänyt punnita tarkkaan asioita puolesta ja vastaan ennen kuin valitsi, toteaa Dudard, joka ei siinä vaiheessa vielä ole mennyt sarvikuonouteen mukaan.

Dudard pohtii asiaa lisääkin: Jäljelle jää epidemiahypoteesi. Se on kuin flunssa. Onhan näitä epidemioita nähty.

Bérenger: Eivät ne koskaan ole olleet tällaisia.
[…]
Jos tämä olisi tapahtunut toisaalla, toisessa maassa ja jos oltaisiin luettu tästä lehdistä, voitaisiin keskustella tästä rauhallisesti, tutkia asiaa kaikilta sen puolilta, vetää objektiivisesti johtopäätöksiä. Järjestettäisiin akateemisia väittelyitä, kutsuttaisiin tiedemiehiä, kirjailijoita, lakimiehiä, tiedenaisia, taiteilijoita. Kadunmiehiä myös, se olisi mielenkiintoista, kiehtovaa, opettavaista. Mutta kun on itse keskellä tapahtumia, kun on yhtäkkiä brutaalin todellisuuden edessä, ei voi olla tuntematta, että on suoranaisesti asianomainen, on liian yllättynyt säilyttääkseen itsehillintänsä. Minä olen yllättynyt, yllättynyt, yllättynyt! En toivu tästä.

Näytelmä on toki hyvin ionescomainen, muttei se kuitenkaan tunnu aivan yhtä absurdilta kuin muutamat muut hänen näytelmistään, tai jos nyt Beckettiinkiin vertaisi, ja miksi emme vertaisi, ainahan niin tehdään (aina on hyvä tehdä niin kuin muutkin, ettei kukaan vain pääsisi syyttämään muutoshakuisuudesta, ajatus joka sopii ironisesti hyvin tähän yhteyteen). Juonta riittää, vaikkei se etenekään aina kovin loogisesti, mutta loppua kohti kuitenkin mennään, kohti oivalluksia, päähenkilön kohdalla tapahtuu kehitystä. Eikä lukija (katsoja) lopussa ehkä jää aivan yhtä tyhjän päälle kuin esimerkiksi Kaljussa laulajattaressa tai Oppitunnissa, tai yhtä hyvin Godot’n odottamisessa, joissa mikään ei varsinaisesti tunnu muuttuneen, kaikki alkaa ikään kuin alusta uudestaan.

Sarvikuonossa Bérenger jää yksin taistelemaan sarvikuonoutta vastaan, vaikka hieman aiemmin hänkin on ollut vähällä horjua, epäillyt olleensa väärässä, että sarvikuonot ovatkin kauniita ja oikeassa, ja hän vain harhautunut. On vaikea olla epäilemättä itseään, jos kaikki muut ovat eri mieltä. Mutta toisaalta: on vaikea nähdä asioita objektiivisesti, jos on niissä sisällä, muiden on helppo huudella aidan toiselta puolelta, että hitto, nuo eivät vaan tajua. Näin ainakin jos Bérengeria on uskominen. Toisaalta objektiivisuus ylipäänsä on toki mahdottomuus missä olosuhteissa tahansa, ja harva on yksinään oikeassa. Näytelmän vahvuus on siinä, että vaikka puhutaan niinkin absurdista ja koomisesta asiasta kuin sarvikuonoksi muuttumisesta, puhutaan samalla jostain muusta, todellisista ilmiöistä, viitataan moneen suuntaan (kieltämättä tämä kuulostaa hieman latistavalta, ikään kuin mikään muu teos ei olisi aiemmin kyennyt samaan…)

Onhan Sarvikuonosta tehty kaikenlaisia totalitarismi-tulkintoja, fasismiinkin on viitattu, ottaen huomioon, että Ionesco oli alun perin Romaniasta, mutta toisaalta hän kuulemma itse kiisti, että näytelmä rajoittuisi yksittäiseen ilmiöön. Kyllä kai tilanne on sovellettavissa moneen asiaan, monenlaisiin ajattelutapojen leviämiseen, kaikkeen mihin suinkin liittyy kollektiivinen hysteria, yksilöiden taipuminen enemmistön mieltymysten edessä. Nykyaikanakin voisi tulla monenlaisia sovelluksia mieleen, sekä suuremmassa että pienemmässä mittakaavassa, vaikka kaikkeen tätä ei toki voi soveltaa eikä kannatakaan. Olisi ehkä väärin lukkiutua yhteen ilmiöön ja sitten julistaa, että tästä ainoastaan näytelmässä on kyse: se olisi sarvikuonoutumista, menemistä virran mukana ajattelematta muitakin mahdollisuuksia, kirjallisen teoksen imemistä kuiviin, ai näinhän tää meni, selvä, se siitä. Erilaisia mahdollisuuksia ei ehkä välttämättä tarvitse kirjoittaa auki, ehkä ne olisivat parhaimmillaan jäädessään päänsisäisiksi kytköksiksi, implisiittisiksi oivalluksiksi.

Alkuun palatakseni totean, että minua huvitti, miten ajatus jostain minulle niinkin kaukaisesta asiasta kuin sarvikuonosta tuntui valtaavan mielessäni alaa sen jälkeen, kun olin näytelmän lukenut. Kiinnitin sarvikuonoihin huomiota, huvituin, kun sellainen jossain (tekstissä tai kuvassa vain, onneksi) tuli vastaan. Sarvikuonous uhkasi. Se tuskin oli suotavaa, vaikkei toki kovinkaan vaarallista.

Valitettavasti näytelmää ei taida olla saatavilla suomeksi kovinkaan helposti. (Sarjassamme on väärin, että…) Käsittääkseni se on kyllä joskus suomennettu, muttei ainakaan niin, että sen voisi tuosta vain ostaa jostain tai lainata lähikirjastostaan. Pisteet sentään Turun kaupunginkirjastolle, jonka uutuushyllystä löysin ranskankielisen.